Vihertää(kö)
Tänä vuonna kunnollisen kevään tulo on tuntunut viipyvän luvattoman kauan. Tuo Vihreä Rouva on antanut odottaa itseään. Kevät on lupaus tulevasta kesästä, lupaus lämmöstä, lupaus heräämisestä, viimeinen merkki talven pimeän ja kylmän ajanjakson taipumisesta tappiolle. Kevät aukaisee tien kesän lämmön ja valon suurenmoisen runsaan määrän astua sisälle, valaista luut ja ytimet - likaisten ikkuinoiden ohella.
Kuin pitkää odotusta irvailevina pelleniä ovat tämän kylmän kevään aikana suhteessa liian myöhään kylvämäni kesäkurpitsan taimet onnistuneet ruokapöydän päässä paremmin kuin koskaan ennen. Vankkoina ja tanakoina, innoissaan terälehtiään kurottaen kohti ikkunasta tulvivaa valoa kuin kihertäen: "Voi kohta, hyvin pian, ehkä jo huomenna pääsemme ulos, kasvimaalle, kukin meistä omalle paikalleen." Viime vuonna ensimmäistä kertaa istuttamani talvivalkosipuli antoi yhden sipulin. Syy vain yhden valkosipulin satoon oli silloin aktiivinen neiti A 3 vuotta, joka oli ensimmäisten vihreiden kärkien alkaessa pilkistää mullan alta käynyt nyppimässä hyvin alkuun päässeet varret poikki yhtä lukuunottamatta. Juttelimme puutarha-askareista erään asiakkaan kanssa, joka tuumasi satoa tulleen "siis juuri riittävästi". Totta! Ihailen sitä, että toisilla ihmisillä on hieno kyky nähdä asioista aina positiiviset puolet, ikään kuin heidän lasinsa olisi vähintäänkin puoliksi täynnä omani ollessa jatkuvasti puolityhjä. Tänä vuonna kylvin myös ensimmäistä kertaa parsakaalen taimia, saa nähdä onnistuvatko, sillä kovin ovat pieniä ja hentoisia kesäkurpitsan taimiin verrattuna. Rakas anoppini tarjosi jälleen apua mansikkamaan siivoamisessa, niin kuin useana vuonna ennenkin. Otin kiitollisuudella avun vastaan, sillä siivottavaa oli yllättävänkin paljon, vaikka viime vuonna uudistin koko mansikkamaan alusta loppuun saakka. Vain kolme tainta 25:stä oli kuollut ja muutaman juurelle täytyy lisätä hieman multaa.
Kuin pitkää odotusta irvailevina pelleniä ovat tämän kylmän kevään aikana suhteessa liian myöhään kylvämäni kesäkurpitsan taimet onnistuneet ruokapöydän päässä paremmin kuin koskaan ennen. Vankkoina ja tanakoina, innoissaan terälehtiään kurottaen kohti ikkunasta tulvivaa valoa kuin kihertäen: "Voi kohta, hyvin pian, ehkä jo huomenna pääsemme ulos, kasvimaalle, kukin meistä omalle paikalleen." Viime vuonna ensimmäistä kertaa istuttamani talvivalkosipuli antoi yhden sipulin. Syy vain yhden valkosipulin satoon oli silloin aktiivinen neiti A 3 vuotta, joka oli ensimmäisten vihreiden kärkien alkaessa pilkistää mullan alta käynyt nyppimässä hyvin alkuun päässeet varret poikki yhtä lukuunottamatta. Juttelimme puutarha-askareista erään asiakkaan kanssa, joka tuumasi satoa tulleen "siis juuri riittävästi". Totta! Ihailen sitä, että toisilla ihmisillä on hieno kyky nähdä asioista aina positiiviset puolet, ikään kuin heidän lasinsa olisi vähintäänkin puoliksi täynnä omani ollessa jatkuvasti puolityhjä. Tänä vuonna kylvin myös ensimmäistä kertaa parsakaalen taimia, saa nähdä onnistuvatko, sillä kovin ovat pieniä ja hentoisia kesäkurpitsan taimiin verrattuna. Rakas anoppini tarjosi jälleen apua mansikkamaan siivoamisessa, niin kuin useana vuonna ennenkin. Otin kiitollisuudella avun vastaan, sillä siivottavaa oli yllättävänkin paljon, vaikka viime vuonna uudistin koko mansikkamaan alusta loppuun saakka. Vain kolme tainta 25:stä oli kuollut ja muutaman juurelle täytyy lisätä hieman multaa.
Monenlaista tekemistä riittää: Mieheni on luvannut työstää kanssani suuren kukkapenkin takapihalle perustuskivistä, jotka säästettiin vanhan ulkorakennuksen perustuksesta tulevaisuutta ajatellen. Ne, jotka nyt ajattelevat, miten jotkut toiset puuhastelevat puutarhassaan joka vuosi jotakin uutta voin valaista, että uusi ulkorakennus on seissyt paikoillaan jo 12 vuotta. Vadelmien tuet täytyy uusia ja uusi kärhö istuttaa. Jo kolmas. Menestyksen esteeksi on tähän saakka muodostunut se, että haluan istuttaa mahdollisimman isokukkaisen kärhön paikalle, jonka näen joko olohuoneen tai ruokailutilan ikkunasta tai lempipaikaltani terassilta. Terassinäkymistä kaksi on nyt käytetty, joten seuraavaksi istutuspaikka määräytyy ruokailutilanäkymän mukaisesti. Mutta yrittänyttä ei lannisteta! Viime keväänä istutin ensimmäiset alppiruusut pihasta kaadetun suuren kuusen kannon paikalle. Ja ne selvisivät talvesta hienosti. 13 vuotta palvellut hiekkalaatikon kehys sai väistyä uudemman tieltä, joka jäi veljeltäni ylimääräiseksi. Kehikko vaihtui kohtuullisen puuhastelun tuloksena vanhan tilalle äitienpäivän iltana. Viime keväänä lasten keinun tukijalkojen alle kaivamani kivilaatat pysyivät talven jäljiltä hienosti paikoillaan ja keinu on edelleen päivittäisessä käytössä. Keinun rakentaminen oli ensimmäinen asia ensimmäisenä kesänä, jonka mieheni teki talossa asuessamme. Muutama päivä sitten katselimme keinuvia pikkutyttöjä ikkunasta ja ihmettelimme, miten kovassa käytössä keinu onkaan saanut olla. Keinuja kannatteleva poikkipuu on pitänyt kerran uusia ja vauvakeinu on kiinnitetty ja irroitettu muutamia kertoja paikoilleen, muuten keinu on saanut seistä paikoillaan 13 vuotta ja on ollut kaikkien lasten ehdoton suosikki.
Viime kesän alussa ystävien meille istuttamasta kuusiaidasta on oikukkaan talven aikana ilmeisesti kuollut muutamia kuusen taimia. Odottelemme mieheni kanssa, että kevään lämpö pääsee tekemään lopullisen silauksensa ja toivomme, että se pystyy herättämään kuusiaidasta eloon kaiken sen, mitä herätettävissä on. Metsäalalta eläköitynyt isäni kehoitti rauhassa odottelemaan pitkälle kesään ennen kuin uusisimme yhtäkään aitatainta, sillä kuusi kuulemma "juroo" pitkään. Oivallinen sana kuvaamaan kuusen huonolta näyttävää talvehtimista silti siitä yllättävästi selviten! Sain ohjeeksi, että jos kuolleen näköisessä taimessa on yhtään vihreää missään kohden ja taimi tuntuu taivuteltaessa sitkeältä, on se merkki elämästä ja taimi todennäköisesti tulee yllättämään meidät positiivisesti kyvyllään selvityä. Mikäli latvus taas napsahtaa herkästi poikki, on taimi kuollut. Tällä menetelmällä löysin ainoastaan yhden varmasti kuolleen aitataimen. Kumpa nyt malttaisin odottaa juromisen loppuun saakka!
Jollain lailla osa minusta samaistuu noihin juroviin aitataimiin. Kaiken tapahtuneen aikana ja sen jälkeen jotakin minusta on kuollut ja jotain uutta on tullut tilalle. Jotkin asiat saattavat kuitenkin jäädä ikään kuin juroviin olotiloihin, puhjetakseen uudelleen kukoistukseensa. Eräs tällainen asia on mielestäni kateus.
Yhtä varmasti kuin kevät, ilmestyy Kateuskin ajoittain kuvaan luoden upeita, pulleita silmuja, jotka räjähdysherkässä tilassa odottavat puhkeamistaan - oikeaa olotilaa, sopivaa säätä, sadetta tai rahapussin nyörien hetkittäistä höltymistä. Sen saattavat laukaista tuttavan uusi auto, ystävän hienosti leikatut ja värjätyt hiukset tai kenkäkaupan uutuusvalikoima mitä herkullisimmissa väreissä. Pahimmillaan televisiosta näkyvä Jennifer Lopezin omenan puolikasta muistuttava, vaatteen kuin vaatteen hienosti kantava takapuoli saattaa aiheuttaa Kateuden esiin ryntäämisen. Totuus on, etten itse pystyisi hankkimaan uutta autoa kuitenkaan, hiuksia olen päättänyt juuri kasvattaa enkä voi niitä värjätä allergisen reaktion laajenemisen pelossa ja kenkäkaupan kengistä monetkaan eivät todennäköisesti istuisi mukavasti juuri minun jalkaani eikä kaapissakaan ole enää tilaa. Sitä paitsi viimeksi peilistä katsoessani, ei sieltä vieläkään katsonut Jennifer Lopez ja tosiasiassa hänenkin vaattensa kannattelevat suurelta osin jotkin aivan muut ruuminosat kuin tuo upea ja kuuluisa takapuoli. Ja: ihmistä katsellaan lähes aina kasvoista kasvoihin eikä takapuolesta takapuoleen.
Mutta tosiasioiden tietämisestä ei ole mitään hyötyä, vaan Totuus häviää 100-0. Tunnen turhautumista, kunnes Järki saa hieman sijaa ja suostun siihen, että Kiitollisuus olemassa olevasta saa ympäröidä minut pikkuhiljaa. Välillä kuluu pitkiäkin aikoja seesteisessä vireydessä, mutta sitten Kateus yht´äkkiä nostaa päätään ilman mitään ennakkovaraoitusta. Joudun jälleen kohtaamaan karun ja typerän totuuden itsestäni, eikä se ole kaunista eikä ainakaan tunnu hyvältä. Kateus on yksi turhimmista tunteista ja on vaikeaa myöntää itselleen saati jollekin toiselle olevansa kateellinen. Kateus on myös lajinsa sitkeimmin poiskitkettävä ja samalla maailman turhimman tunteen tittelin ansaitseva olotila. Kurja, kahlitseva, hallitseva ja tyhjyyttä täynnä. Silti tuo katala tunne on saanut aikaan paljon ihmisten keskuudessa suurmiesten ja tavistenkin välillä ja valitettavasti enimmäkseen tuhoa.
Jollain lailla osa minusta samaistuu noihin juroviin aitataimiin. Kaiken tapahtuneen aikana ja sen jälkeen jotakin minusta on kuollut ja jotain uutta on tullut tilalle. Jotkin asiat saattavat kuitenkin jäädä ikään kuin juroviin olotiloihin, puhjetakseen uudelleen kukoistukseensa. Eräs tällainen asia on mielestäni kateus.
Yhtä varmasti kuin kevät, ilmestyy Kateuskin ajoittain kuvaan luoden upeita, pulleita silmuja, jotka räjähdysherkässä tilassa odottavat puhkeamistaan - oikeaa olotilaa, sopivaa säätä, sadetta tai rahapussin nyörien hetkittäistä höltymistä. Sen saattavat laukaista tuttavan uusi auto, ystävän hienosti leikatut ja värjätyt hiukset tai kenkäkaupan uutuusvalikoima mitä herkullisimmissa väreissä. Pahimmillaan televisiosta näkyvä Jennifer Lopezin omenan puolikasta muistuttava, vaatteen kuin vaatteen hienosti kantava takapuoli saattaa aiheuttaa Kateuden esiin ryntäämisen. Totuus on, etten itse pystyisi hankkimaan uutta autoa kuitenkaan, hiuksia olen päättänyt juuri kasvattaa enkä voi niitä värjätä allergisen reaktion laajenemisen pelossa ja kenkäkaupan kengistä monetkaan eivät todennäköisesti istuisi mukavasti juuri minun jalkaani eikä kaapissakaan ole enää tilaa. Sitä paitsi viimeksi peilistä katsoessani, ei sieltä vieläkään katsonut Jennifer Lopez ja tosiasiassa hänenkin vaattensa kannattelevat suurelta osin jotkin aivan muut ruuminosat kuin tuo upea ja kuuluisa takapuoli. Ja: ihmistä katsellaan lähes aina kasvoista kasvoihin eikä takapuolesta takapuoleen.
Mutta tosiasioiden tietämisestä ei ole mitään hyötyä, vaan Totuus häviää 100-0. Tunnen turhautumista, kunnes Järki saa hieman sijaa ja suostun siihen, että Kiitollisuus olemassa olevasta saa ympäröidä minut pikkuhiljaa. Välillä kuluu pitkiäkin aikoja seesteisessä vireydessä, mutta sitten Kateus yht´äkkiä nostaa päätään ilman mitään ennakkovaraoitusta. Joudun jälleen kohtaamaan karun ja typerän totuuden itsestäni, eikä se ole kaunista eikä ainakaan tunnu hyvältä. Kateus on yksi turhimmista tunteista ja on vaikeaa myöntää itselleen saati jollekin toiselle olevansa kateellinen. Kateus on myös lajinsa sitkeimmin poiskitkettävä ja samalla maailman turhimman tunteen tittelin ansaitseva olotila. Kurja, kahlitseva, hallitseva ja tyhjyyttä täynnä. Silti tuo katala tunne on saanut aikaan paljon ihmisten keskuudessa suurmiesten ja tavistenkin välillä ja valitettavasti enimmäkseen tuhoa.
Totuus itsestä tekee kipeää. Vielä kipeämpää se tekee, jos joku toinen sanoo sen sinulle. Silti olemme valmiita uskomaan asioita, joita muut kertovat meille toisista. Ainoa totuuden lähde on Raamattu. Sieltäkin totuuden vastaanottaminen saattaa olla työlästä ja voimme päätyä kieltämään sen luullen, että olemme vapaita. Olemme syntymästämme saakka sokeita Jumalan totuudelle ja Jeesukselle. Kuitenkin pystymme herkästi katsomaan toista kadehtien tai osoittaen sormella. Totuus kuitenkin on, että Kateus, Itsekkyys ja Ahneus eivät koskaan suostu jakamaan rikkauksiaan, vaikka ne valheellisesti meille sen hetkellisesti onnistuvatkin uskottelemaan. Ainoastaan Totuus päästää meidät kokonaan vapaiksi.
"Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teidät vapaiksi."
- Evankeliumi Johanneksen mukaan 8:32 -
👊
VastaaPoista