Vuosipäivä
Jokin aika sitten, illalla noin kello 19 tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun mieheni sai vakavan sairaskohtauksen. Jos joku olisi minulle vuosi sitten kertonut, mitä elämäämme kuuluu tänä päivänä, olisin tuskin kyennyt käsittelemään asiaa. Sillä soitettuani hätänumeroon menetti aika merkityksensä. Kellonajalla tai vuorokauden hetkellä ei ollut väliä, ainoastaan merkit puolison sairaskohtauksen laajuudesta, vakavuudesta ja erilaisten mittausten ja toimenpiteiden tekemisestä hahmottivat ajankulkua. Elin hetken kerrallaan mittauksesta, lukemasta ja tiedosta toiseen. Olen todennut, etten toivoisi kenenkään koskaan joutuvan kohtaamaan samanlaista tunteiden mutaista vyöryä, joka uhkaa peittää alleen kaiken.
Vuosipäivänä puolisoni postasi someen, että olemme perheenä päässeet tapahtumasta eteenpäin. Jäin miettimään tuota lausetta, sillä eteenpäin meneminen ei aina ole ollenkaan sama asia kuin toipuminen. Kun puolisoni vointi lähti alun jälkeen pikkuhiljaa kohenemaan ja ennustekin sai konkreettiset mittasuhteet, vaihtui ajankulu tunneista ensin päiviin ja siitä varovaisesti viikkoihin, laajentuen pikkuhiljaa katsomaan kauemmas horisonttiin, aina sinne saakka, että ensimmäinen haave tai unelma uskalsi jälleen raottaa ovea vielä kauemmas tulevaan. Sairaskohtauksesta kului noin kahdeksan kuukautta, ennen kuin tiedostin haaveilevani jälleen asettaen päämääriä ja tavoitteita vielä kauemmas tulevaisuuteen. Kun mies oli palannut sairaslomalta takaisin töihin ja ensimmäiset kontrollikuvaukset oli tehty. Kun järkkynyt mieli hiljalleen alkoi uskoa sen, mitä todellinen elämä ympärilläni raivoisasti yritti viestittää: kaikki on hyvin, älä pelkää. Kun uskalsin vain vaimeasti myöntää, että kaikki on todella hyvin. Silti jokin vieläkin ajoittain herättää vaistot pintaan, kuten esimerkiksi vastaan tuleva ambulanssi hälytysvalot ja pillit päällä: sydän pysähtyy ja äkillinen pahoinvoinnin aalto lyö ohimoille nostaen mahalaukun sisällön suuhun asti. Silloin se kammottavin tunne palaa mieleen - Se Epätietoisuus ja sen äänekkäinä kavereina tummapukuinen Huoli Huomisesta ja kylmän näköinen Pelko Tulevaisuudesta seuraajinaan suuri joukko Tiedon Lisäämän Tuskan kannattajia.
Lähimenneisyydessä aivan nurkan takana on hetkiä, jolloin olen kulkenut rinnalla lähempänä tai hieman etäämmällä tilanteissa, jotka ovat sisältäneet surua, menetyksen pelkoa ja kuolemaakin. Näinä hetkinä olen todennut, että onneksi ihminen on luotu ylen ihmeellisellä tavalla. Lukuunottamatta muutamaa kohtaamista, on mieleni jo silittänyt hivenen matalammiksi nuo omien muistojen karheiden ja kaameiden hetkien piikikkäät huiput niin, että kohtaamiset eivät ole nostaneet esiin kuin riipaisevan pistoksen sieltä tai syvemmän hengähdystauon vaativan kukkulan ylityksen täältä. Toivon ainoastaan, että oma kokemukseni on kaikkien kohtaamisissa sanomattomien sanojen sijaan halauksessa tai viestissä kertonut sen, mitä olisin oikeasti halunnut ääneen liikutukseltani sanoa ja minkä tiedän jääneen vain laimeaksi yritykseksi: "Tiedän, olen ollut siellä. Olen käynyt saman tien, taistellut uuvuksiin saakka. Ymmärrän miltä tuntuu, kun toivoa on etsittävä silloin, kun sitä vähiten tuntuu missään olevan. Kun kaikesta huolimatta ajoittain tuntuu, että epätoivo on vallannut luvattoman suuren alueen ja uhkaa varjollaan peittää viimeisenkin toivon rippeen. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu."
On eräs, joka on sanonut tämän jo paljon ennemmin ja kertoo sen sinulle milloin ikinä sitä tarvitsetkin. Hän on kulkenut läpi saman tien. Hän on itse käynyt niin syvällä, ettei sieltä ole kukaan ihminen ennen häntä eikä sen jälkeenkään noussut. Hän on kipujen mies ja sairauden tuttava. Hän ei hylkää eikä horju sinunkaan taakkojesi alla. Hän ei koskaan torju sinua, vaan ottaa sinut aina vastaan ilolla ja lohduttaa juuri oikeanlaisilla sanoilla. Hänelle ei tarvitse varata aikaa, eikä Hän peru tapaamisiaan. Hänellä ei koskaan ole liian kiire eikä Hänelle tule mitään äkkinäisiä esteitä. Hän ei välttele vaikeistakaan asioista puhumista ja suhtautuu kaikkiin asioihin oikeamielisesti ja rakkaudella, vaikka Häntä itseään ei koskaan kohdeltu samalla tavalla Hänen eläessään. Hänen apunsa on ylitse muiden ja Hän on aina valmis auttamaan sinua. Itse koen saaneeni Häneltä kaikista avuista parhaan.
Vuosipäivänä puolisoni postasi someen, että olemme perheenä päässeet tapahtumasta eteenpäin. Jäin miettimään tuota lausetta, sillä eteenpäin meneminen ei aina ole ollenkaan sama asia kuin toipuminen. Kun puolisoni vointi lähti alun jälkeen pikkuhiljaa kohenemaan ja ennustekin sai konkreettiset mittasuhteet, vaihtui ajankulu tunneista ensin päiviin ja siitä varovaisesti viikkoihin, laajentuen pikkuhiljaa katsomaan kauemmas horisonttiin, aina sinne saakka, että ensimmäinen haave tai unelma uskalsi jälleen raottaa ovea vielä kauemmas tulevaan. Sairaskohtauksesta kului noin kahdeksan kuukautta, ennen kuin tiedostin haaveilevani jälleen asettaen päämääriä ja tavoitteita vielä kauemmas tulevaisuuteen. Kun mies oli palannut sairaslomalta takaisin töihin ja ensimmäiset kontrollikuvaukset oli tehty. Kun järkkynyt mieli hiljalleen alkoi uskoa sen, mitä todellinen elämä ympärilläni raivoisasti yritti viestittää: kaikki on hyvin, älä pelkää. Kun uskalsin vain vaimeasti myöntää, että kaikki on todella hyvin. Silti jokin vieläkin ajoittain herättää vaistot pintaan, kuten esimerkiksi vastaan tuleva ambulanssi hälytysvalot ja pillit päällä: sydän pysähtyy ja äkillinen pahoinvoinnin aalto lyö ohimoille nostaen mahalaukun sisällön suuhun asti. Silloin se kammottavin tunne palaa mieleen - Se Epätietoisuus ja sen äänekkäinä kavereina tummapukuinen Huoli Huomisesta ja kylmän näköinen Pelko Tulevaisuudesta seuraajinaan suuri joukko Tiedon Lisäämän Tuskan kannattajia.
Lähimenneisyydessä aivan nurkan takana on hetkiä, jolloin olen kulkenut rinnalla lähempänä tai hieman etäämmällä tilanteissa, jotka ovat sisältäneet surua, menetyksen pelkoa ja kuolemaakin. Näinä hetkinä olen todennut, että onneksi ihminen on luotu ylen ihmeellisellä tavalla. Lukuunottamatta muutamaa kohtaamista, on mieleni jo silittänyt hivenen matalammiksi nuo omien muistojen karheiden ja kaameiden hetkien piikikkäät huiput niin, että kohtaamiset eivät ole nostaneet esiin kuin riipaisevan pistoksen sieltä tai syvemmän hengähdystauon vaativan kukkulan ylityksen täältä. Toivon ainoastaan, että oma kokemukseni on kaikkien kohtaamisissa sanomattomien sanojen sijaan halauksessa tai viestissä kertonut sen, mitä olisin oikeasti halunnut ääneen liikutukseltani sanoa ja minkä tiedän jääneen vain laimeaksi yritykseksi: "Tiedän, olen ollut siellä. Olen käynyt saman tien, taistellut uuvuksiin saakka. Ymmärrän miltä tuntuu, kun toivoa on etsittävä silloin, kun sitä vähiten tuntuu missään olevan. Kun kaikesta huolimatta ajoittain tuntuu, että epätoivo on vallannut luvattoman suuren alueen ja uhkaa varjollaan peittää viimeisenkin toivon rippeen. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu."
On eräs, joka on sanonut tämän jo paljon ennemmin ja kertoo sen sinulle milloin ikinä sitä tarvitsetkin. Hän on kulkenut läpi saman tien. Hän on itse käynyt niin syvällä, ettei sieltä ole kukaan ihminen ennen häntä eikä sen jälkeenkään noussut. Hän on kipujen mies ja sairauden tuttava. Hän ei hylkää eikä horju sinunkaan taakkojesi alla. Hän ei koskaan torju sinua, vaan ottaa sinut aina vastaan ilolla ja lohduttaa juuri oikeanlaisilla sanoilla. Hänelle ei tarvitse varata aikaa, eikä Hän peru tapaamisiaan. Hänellä ei koskaan ole liian kiire eikä Hänelle tule mitään äkkinäisiä esteitä. Hän ei välttele vaikeistakaan asioista puhumista ja suhtautuu kaikkiin asioihin oikeamielisesti ja rakkaudella, vaikka Häntä itseään ei koskaan kohdeltu samalla tavalla Hänen eläessään. Hänen apunsa on ylitse muiden ja Hän on aina valmis auttamaan sinua. Itse koen saaneeni Häneltä kaikista avuista parhaan.
"Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se toivo on Jeesus Kristus."
- Kirje heprealaisille 6:19 -
Kommentit
Lähetä kommentti