Katse

Kun kasvot nostan, mitä nään?
Näenkö kauneutta ja toivoa vai pelkkää kurjuutta elämän?
Näenkö kaiken mitä saanut oon?
Vai olenko taas jotain vailla, onneton?
Näenkö pelkkiä haavoja, viiltäviä kipuja
enemmän kuin elämän eri vivahteita?

Huomaanko sen miten paljon
on antaneet surut ja murheetkin?
Ne on koulineet tainta ja varttuneempaa
en tahtonut ois, mutten ilmankaan
voisi tätä kait elämäksi lainkaan sanoa.
On elämä vastoin omaa tahtoa
vienyt mua reittiä mutkaista kovin.
Kulkenut olen suoraan vain mielestäni hyvin pienen tovin.
Ja senkin suoran reunalla
oli varjoja, sairautta, ihmisten pahuutta.

Kuitenkin se, mihin katseeni kiinnitän
määrittää suunnan tärkeän.
Näenkö lainkaan miten mutkan takana
oli yllätys iloinen, onni olallaan?
Ja miten erään mäen juurella
sain kauan levätä, nauttia elämän rikkauksista.
Sitten kun ponnistus kova oli niin
tuli avuksi voima, se ylhäältä annettiin.
Oli mukana käsivarsi itse Jumalan
joka kannatteli lastaan yli vaikeimman.

Taakka suuri painoi kuin kuorma valtava
ja kun tuntui etten jaksa, uuvahdan
ilmestyi sade, virvoitti kasvoja,
muodosti lähteen, janoisen ammentaa.
Ja juuri oikealla kohdalla
kirposi taakka, jäi jäljelle ies sopiva.

Kun katson taaksepäin, iloitsen, huomata saan
että katselen tekoja elämän alkajan, itse Jumalan.
Elämän värien roiskeessa
olen kasvanut taas, seison nyt vahvempana.