Kulkuhiekka

Olen tänään käsitellyt suhdettani kulkuhiekkaan. Olen harmistunut hiekan määrään sisällä ja sen käsittämättömään kykyyn kulkeutua joka puolelle. Turhauttavaa on, ettei tätä prosessia pysty mitenkään estämään. Tiedän, etten tähän vuodenaikaan ole ainoa perheellinen, jolla on sisähiekkaongelma.

Aloitin alakerran perusteellisen imuroinnin jo eilen ja sain työn valmiiksi tänään ennen iltaruokaa yhden koululaisen avustamana. Moppasin imuroinnin jälkeen pesuaineella koko alakerran, mutta silti sisätossujeni alla rahisee koko ajan. Enkä usko, että kyse olisi lattialla lojuvista leivänmuruista. Ei. Olen varma, että se on hiekkaa. Lattian pyyhkäisy kädellä ruokapöydän vierestä osoittaa epäilykseni oikeaksi.  Moppauksesta on kulunut aikaa vasta puolisen tuntia. Pitkä huokaus. 

Välillä mietin miksi edes vaivaudun siivoamaan, mutten ole pystynyt pidättelemään itseäni pidempään kuin 11pv. Se on tähänastinen itsevarma ennätykseni. Koen kehittyneeni suuresti, sillä kun perheessämme vasta oli kaksi lasta, saatoin imuroida kolmekin kertaa viikossa. Olen kiitollinen siitä, ettei meillä lisäksi ole hankittuja, ulkona kulkevia kotieläimiä lisäämässä kulkuhiekan määrää.

Hiekan kulkeutumisen sisälle ei pitäisi ihmetyttää minua mitenkään, sillä pikainen laskutoimitus osoittaa, että peruspäivän aikana ulko-ovestamme kuljetaan sisään ja ulos ainakin 26 kertaa eli ovi aukaistaan ja laitetaan kiinni ihan normipäivänä vähintään 52 kertaa. Viikossa se tekee 364 kertaa. Luulen kuitenkin, että todellinen luku on huomattavasti suurempi, sillä parhaina päivinä pelkästään perheemme pojat kulkevat ovesta 50 kertaa. Kesällä hienolla ilmalla menee 500 kertaa takuulla helposti rikki! 

Kulkuhiekka vaatii kulkemista kulkeutuakseen. Koska ovesta kuljetaan paljon, on ulko-ovi ripoineen kovilla ja vaatii säännöllistä huoltoa, kiristystä ja saranat voitelua. En tiedä, onko olemassa itsensä huoltavia ja puhdistavia ulko-ovia ihan kuin itsensä puhdistavia uuneja. Mutta jos sellaisia olisi ja sen saisi hankittua kohtuuhintaan, ostaisin varmasti tai tällä hetkellä ainakin toivoisin sitä hartaasti nykyisen ulko-ovemme tilalle. Ärsyynnyn, kun ulko-oven pielet muuttuvat tummanpuhuviksi tämän tästä ja totean peseväni niitä. Voiko olla turhempaa siivoustyötä? Kuitenkin teen sen. Ja sitten ne likaantuvat uudestaan, sillä ovesta kulkeminen on ilmeisesti ihan mahdotonta ilman, että pitää toisella kädellä kiinni karmista. Kulkeminen siis tuo tullessaan lieveilmiöitä. Itse pidän oven rivasta ja sen käyttämisestä. Rivalla on tarkoitus ja se toimii. Mutta olen vähemmistön edustaja perheessäni tässä asiassa. Koskee myös kaikkia sisäväliovia. Autotallin sähköinen, kaukosäätöinen nosto-ovi on osoittautunut nappivalinnaksi ja kestäväksikin. Mutta olemme perheenä olleet kerran siinä tilanteessa, että kaikki nosto-ovien avaajat olivat autoissa ja autot autotallissa. Jouduimme tekemään reiän autotallin väliseinään. Taitaisi onnistua huonommin talon rapattuun ulkoseinään?  Huokaisu.

Katkaisen ajatusketjun tietoisesti jossain grillauspäivän, kärpästen, lumen ja hiekan tiimellyksessä. Päätän kehittyä edelleen suhteessani kulkuhiekkaan kaikkine lieveilmiöineen. Aion parantaa turnauskestävyyttä ja tähtään selätykseen ylivoimaisella pistevoitolla. Sietokykyä parantaakseni:

A) pidennän siivousväliä?

B) hankin eteiseen paremman ja isomman kuramaton hidastamaan hiekan kulkua tai jopa imemään sitä?

C) laitan hiekan vastedes ajatusmaailmassani mahdollisimman monesti sille tasolle, mille se kuuluukin: maahan, lattialle, jalkojen alle. Ja keskityn parhaani mukaan muihin, paljon kallisarvoisempiin asioihin?

Näin kerran konkreettisen opetuksen hiekasta, kivistä ja lasipurkista. Lasipurkki kuvasi meitä, sisintämme. Kivet kuvastivat isompia, tärkeitä asioita ja hiekka vähäpätöisyyksiä, turhuuksia. Jos lasipurkin täytti niin, että laittoi hiekan pohjalle ja sitten yritti laittaa kivet purkkiin, jäi osa kivistä eli tärkeistä asioista purkin ulkopuolelle. Jos lasipurkin täytti ensin kivillä ja kaatoi lopuksi hiekan päälle, mahtuivat kaikki tärkeät isot asiat purkkiin ja hiekkaa valui tyhjiin koloihin.

Psalmin 90 sanoin: ” Sinä palautat ihmiset takaisin tomuun ja sanot: ”Palatkaa jälleen te ihmisten lapset”. Sillä tuhat vuotta on sinun silmissäsi niin kuin eilinen päivä, joka meni ohitse ja niin kuin öinen vartiohetki. Sinä huuhdot heidät pois; he ovat kuin uni, ovat kuin ruoho, joka aamulla kukoistaa: aamulla se kasvaa ja kukoistaa, mutta illalla se leikataan ja kuivettuu. Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta; ja parhaimmillaankin ne ovat vaiva ja turhuus, sillä ne kiitävät ohitse, niin kuin me lentäisimme pois. Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen.” 

Elämän ainutlaatuisuus, jokaisen päivän ohikiitävä hetki, jota ei enää saa takaisin. Enemmän taitoa erottaa suuret, tärkeät asiat ja pitää ne lähellä sydäntä kuin keskittymistä turhuuksiin, hiekan jyviin. Sitä minä pyydän. Kiitos tämän päivän oivalluksista.