Mistä ammennan voimaa?

Sain mieheni kotiin sairaalasta viikko sitten!!!!!!!!!!!!

Tiedostan hänen hienossa toipumisessaan kuitenkin, että vasta alkutaipaleella mennään.  Edessä on useita askeleita otettavaksi, meillä jokaisella perheemme jäsenellä. Iloitsen edistymisestä ja yritän pinnistellä saadakseni sen tuoman tunteen pysymään päällimmäisenä. Aivan vierellä, ihan iholla,  kulkevat myös tunteet väsymys, epäily, pelko ja jaksamattomuus. Joudun jatkuvasti hipaisemaan niitä pois nipistelemästä. 

Tyttären 5vuotta näkemys isistä sairaalassa. Vierellä äiti ja tytär itse.

Luin muutama päivä sitten eräästä lehdestä omaan tämänhetkiseen tilanteeseeni osuvan artikkelin. Jutussa haastateltavana oli syöpätautien dosentti ja psykoterapeutti Päivi Hietanen. "Sairaudet ovat osa ihmisen arkea. Menestys kypsyttää ihmistä huomattavasti vähemmän. Kukaan (sairas) ei halua kuulla, että tämä on sinulle rikastuttava kokemus. Mutta vuosien päästä moni kokee toisin. Kivun kautta on selkiytynyt, mikä on tärkeää. Moni kokee tulleensa enemmän omaksi itsekseen, kun on jättänyt pois kuormittavia asioita. Uskaltanut valita oikein." ( lainaus mukaellen) 

Artikkelissa pohdittiin myös sitä, miten usein hoidossa jää huomioimatta se, että vakava sairaus on sairastuneen lisäksi aivan yhtä järkyttävä kokemus myös läheisille. Niinpä. Tähän voin sanoa aidosti, että tiedän tunteen. Ei ole tarvinnut olla kovinkaan tarkkasilmäinen havaitakseen, että voimavarat ovat olleet aika vähissä, enkä todellakaan ole ollut oma itseni viime aikoina. Silti olen välillä miettinyt myös sitä, miten paljon mahdan olla rasitukseksi ympäröiville ihmisille, kun tuntuu, että elämä vain ikään kuin ajaa mankelin läpi kierros toisensa perään eikä mitään valtavan innostavia, positiivisia ajatuksia ole ollut jaettavaksi muille? Olen ollut vetäytyvämpi ja hiljaisempi kuin yleensä enkä ole jaksanut jutella juuri mitään "ylimääräistä" missään. Ihana työkaveri totesi tähän, että "olet vain oma itsesi". Miten vapauttava lause, todellakin! Kiitos N!

Minun voimani lähde tämän kaiken keskellä on henkilökohtainen usko. Minä uskon Isään Jumalaan, poikaan Jeesukseen ja Pyhään Henkeen sekä näiden kolmiyhteyteen. Siinä on iankaikkinen turva, jokaisen päivän pettämätön perusta. Eikä minun tarvitse jaksaa kuin sanoa "Minä uskon".

"Niinkuin sinun päiväsi, niin olkoon sinun voimasikin"

- 5. Moos.33:25 -

Kiitos jokaiselle lukijalle tähänastisesta matkaseurasta ❤ Seuraavalla kerralla olen parisuhteen ja rakkauden äärellä. Voimaannuttavaa viikonloppua juuri Sinulle!

Taas erään kerran autoradion aukaisen
huokaan "Annatko Herra sen välityksellä lohtua hiukkasen?"
Kuuluu radiosta laulu: "Armo riittää, uskotko sen?
Tartu käteen Herran, koet rakkauden".
Ja niin sai lohtua syömmeni raskas
otettiin kuorma pois, Luoja huokaukseen vastas.

Mä mietteisiin vaivun, ajan jonossa kotiin
mietin sitä, kuinka uskon omakseni otin.
Päätin uskoa, että totta on taivas ja tuonela kerran,
kun edessä seison Luojani, Taivaan Herran.

Otin vastaan mä Jeesuksen syömmeeni,
päätin Hänelle antaa vallan yli oman elämäni.
Uskon, että Hän on ristintyöllään
lunastanut syntini synkimmät, kantanut ne yllään.
Uskon, että Hän on Kuoleman voittaja
Herrojen Herra, ikuinen Taivaan Kuningas.

Mä seurata tahdon Häntä elämässä
ja vaikkei se aina helppoa oo, en lakkaa ihmettelemästä,
miten Isä on luonut elämän ihmeen
suunnitellut tarkkaan jokaisen käänteen.
Näen luomistyön lasteni käsien viivassa,
sormessa aivan pienessä, joka puristaa minun sormea.

Usko ei tunnu mitenkään, se omistaa pitää,
ei pois voi sitä ottaa epävarmuus mikään.
Vaikeaa on välillä uskon tietä kulkea
mut vaihtais pois en ikinä, saa Jeesus olla aina mukana!

Havahdun mietteistä syvistä näistä
täytyy kääntyä tieltä, on kotimatka vähissä.
Haen lapset hoidosta, ihailen heitä,
on meitä seitsemän ihmettä tässä perheessä.
Tahdon lapsillenikin kertoa, taivas olemassa on
sinne pääsy on niin helppoa, sanot vain : "Minäkin tahdon."