Silti Hän rakastaa minua

Minulla ja miehelläni oli 20 -vuotishääpäivä 29.6.

Otimme varaslähdön ja aloitimme "juhlimisen" jo viikko sitten. Kävimme nimittäin ostamassa minulle vihkisormuksen. Viisi-seitsemän vuotta sitten -en muista tarkalleen -tiputin alkuperäisen vihkisormuksen. Samoin kävi äidilleni ja äidinäidilleni heidän oltuaan naimisissa suurinpiirtein yhtä kauan kuin minä tuolloin.

Itkin hartaasti ja kävin kyselemässä ja etsimässä sormusta kaupoista ja löytötavaratoimistoista pitkään, mutta turhaan. Mies lohdutti minua, että "eihän sinulta ole mies mihinkään tippunut, tässä olen edelleen". Totta, mutta en ole varma, olenko tähän päivään mennessä kyennyt kunnolla antamaan itselleni moista huolimattomuutta. Muistan tarkalleen, mitä ajattelin siinä hetkessä, kun riisuin sormukset pois sormestani kävellessäni työpaikalleni pukukopilta. Laitoin ne eri paikkaan käsilaukussa kuin yleensä ja mielessä käväisi, että pitäisikö ne siirtää kuitenkin sinne mihin ne aina laitan. En tehnyt tuota ratkaisevaa siirtoa ja seuraavan kerran avaimia käsilaukusta ottaessani muistan kuulleeni selkeän kilahduksen. Käännyin katsomaan taaksepäin, mutten nähnyt mitään, enkä muistanut, että olin laittanut saman päivän aamuna sormukset samaan taskuun avainten kanssa. Karu totuus vihkisormuksen tippumisesta valkeni seuraavana viikonloppuna, kun olin aikeissa laittaa sormukset sormeeni. Vihkisormus oli poissa! Kuin filminauhana silmieni editse vierivät nuo yksittäiset tapahtumat, joiden seurauksena jouduin nyt toteamaan, että olin todella tiputtanut vihkisormukseni. En muista, että olisin koskaan aikaisemmin hukannut tai tiputtanut yhtään mitään löytämättä sitä uudestaan.

Surkeuteni oli niin suuri, että mieheni oli käynyt tietämättäni kysymässä kultasepältä hinta-arvion samanlaisen sormuksen valmistamisesta hukkuneen tilalle. Mietin asiaa pitkään, mutta päätin olla haluamatta toista samanlaista sormusta. Luultavimmin vaakakupissa painoi hieman enemmän se, että kyseessä ei kuitenkaan olisi sama sormus kuin se, että halusin edelleen jatkaa itseni ruoskimista tapahtuneen johdosta. Mieheni sitten ehdotti, että jospa siirtäisimme sormuksen hankintaa ja ostaisimme uuden 20 -vuotishääpäivänä? Näin päädyimme siis sormusostoksille viime viikolla.

Olin valinnut alkuperäisen vihkisormuksen viidessä minuutissa. Uuden sormuksen valinta ei ollut läheskään yhtä helppoa. Ehdin jo melkein hermostua itseeni, kunnes kultaseppä, jolta olimme alkuperäisenkin vihkisormuksen ostaneet ehdotti kokonaan uudenlaisen sormuksen valmistamista käsityönä. Hän kuunteli ja katseli minua kärsivällisesti pähkäillessäni sormusasiaa. Mieheni oli jo siinä vaiheessa nähnyt viisaaksi vetäytyä valintaprosessissa taka-alalle. Kultaseppä teki ehdotuksia ja minä pyytelin anteeksi surkeaa päätöksentekokykyäni asiassa. Lopputuloksena syntyi juuri oikeanlainen sormus, jonka näet kuvassa. Alimpana kihlasormus, keskellä uusi vihkisormus ja ylimpänä sormus, johon on jokaisen lapsen syntymän jälkeen upotettu yksi timantti kustakin lapsesta - mieheni upea idea ❤

Varsinaisen hääpäivän vietimme pienen irtioton merkeissä, eikä siihen liittynyt suurempia juhlallisuuksia. Varasimme lähikaupungista hotellihuoneen, söimme hyvän illallisen ravintolassa ja nautimme toistemme seurasta rauhassa. Seuraavana päivänä takaisin kotiin. Hotelli antoi meille paremman huoneen kuin olimme alunperin varanneet kuultuaan hääpäivästämme. Hyvin tuoreessa muistissa on mieheni vakava sairastuminen, jonka varjossa ei ollut aluksi ollenkaan varmaa, viettäisimmekö tätä päivää näin onnellisesti yhdessä.

Rakastuin mieheeni silmänräpäyksessä 23 vuotta sitten juuri ennen lukion viimeisen lukuvuoden alkamista. Hän sai minut nauramaan ja hänen seurassaan oli helppoa olla ihan oma itsensä. Meillä tuntui olevan paljon yhteistä ja totesimme saaneemme hyvin samantyyppisen kasvatuksen. Koimme kertakaikkista sielujen sympatiaa! Pystyimme ensimmäisestä illasta lähtien puhumaan ihan mistä vain asiasta maan ja taivaan välillä avoimesti ja rehellisesti. Ymmärsin nopeasti, että tähän ihmiseen voin luottaa tuli eteeni mitä vain ja koin, että olen turvassa joka hetki, kun hän on lähelläni. Vuosia jälkeenpäin olen todennut, että hänellä oli alkuhetkistä lähtien myös kyky käsitellä niitä luonteenpiirteitä minussa, joiden vuoksi joku muu olisi ehkä jättänyt yrittämättä: äkkipikaisuus, vahva tahto, kyvyttömyys tunnistaa omia tunteitaan tai pukea niitä sanoiksi. 

Avioiduimme ollessamme 21 -vuotiaita. Totean eläneeni elämää eteenpäin pienissä paloissa yhdessä puolisoni kanssa. Hyvinä, huonoina, hienoina ja surkeinakin päivinä. Välillä hammasta purren ja omaa valintaani soimaten. Toisinaan onnesta soikeana leijuen, rakkaudesta huumaantuneena. Useasti arkena tasaisesti tallaten. Välillä olemme päässeet vaikuttamaan pelimerkkien valintaan, toisinaan elämä on kuljettanut meitä lupaa kysymättä. Yhdessä olemme luottaneet siihen, että Jumala tietää mikä on meille parhaaksi. Ilman miestäni en olisi se ihminen, joka tänä päivänä olen. Olen lähes kasvanut yhteen hänen kanssaan, vaikka hitsaussaumoja välillä koetellaankin ahkerasti. Olen oppinut häneltä paljon, saanut enemmän ja jakanut kaiken. En halua kuvitella eläväni ilman häntä, puolikkaana. Kuitenkin elämä hänen kanssaan on kasvattanut minua vasta toiseksi eniten. Eniten kasvamiseeni ihmisenä on vaikuttanut henkilökohtainen uskonratkaisu, jonka tein 19 -vuotiaana ylioppilaskirjoitusten jälkeen.

Parisuhteemme on kuin monituhatpalainen palapeli: reunapalat määrittävät rajat, joiden sisälle elämämme on pikkuhiljaa rakentunut pienistä, eri värisistä paloista. Toisinaan kehyksen sisään alkaa rakentua pienen saarekkeen lailla itsenäinen hahmo tai osa, joka kuitenkin keskustelun, hiomisen, anteeksipyytämisen ja saamisen, neuvottelun, kompromissien, välittämisen, rakastamisen, kunnioittamisen ja muiden yhteisten työkalujen avulla sulautuu täydelliseksi osaksi palapelin upeaa kokonaisuutta. Toisten palojen paikkaa joutuu etsimään kauankin, toiset loksahtavat paikoilleen huomaamatta. Välillä ihmetellen ihastelemme palapelin palojen määrää ja sitä, miten ne yhdessä muodostavat täydellisen kokonaisuuden, jossa on kohtia, joista saumoja tuskin erottaa.  Viimeistä palaa emme ehkä koskaan saa laittaa yhdessä paikoilleen, mutta kaiken kauneudesta saamme silloin tällöin nähdä ja kokea pieniä vilauksia.

Mieheni tuntee minut kaikkine hyvine ja huonoine puolineni. Hän on nähnyt minut energisimmilläni, lopen uupuneena, upeaksi puunattuna, hysteerisenä, hepulin saaneena, sairaana, onnellisena ja täydellisen alastomana, sanattomana ja puolustuskyvyttömänä. Hän tietää millainen kykenen olemaan raadollisimmillani. Silti hän rakastaa minua - kaikesta huolimatta ja juuri sen takia. Samalla tavoin minua rakastaa ja vielä paremmin minut tuntee taivaan ja maan Luoja, kaikkivaltias Jumala. Toisin kuin suhteessa mieheeni, hänelle minun ei tarvitse kertoa mitään tullakseni kuulluksi ja ymmärretyksi. Taivaallinen Isäni kyllä tietää, mitä tekoa olen. Hän on nähnyt minut jo äitini kohdussa ja hän tuntee minut sydämeni salatuimpaan saakka ilman, että minun tarvitsee sanoa sanaakaan.

" Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni. Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi. Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä. Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet. Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi. Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon", sinulle pimeys ei ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. "

- Psalmi 139: 1-16 -