Elämän arpapeliä?

Terveisiä kesälomalta! Tähän astiset lomapätkät ovat kuluneet mm.toiseksi vanhimman pojan fifteen -juhlaa valmistellessa ja juhliessa. Yhteensä 136 ihanan sukulaisen ja ystävän voimin saimme viettää hienon juhlapäivän kotonamme. Nautin valtavasti, sillä koko päivä oli kuin suuri ja suloinen kesäjuhla ja tunnelma mitä parhain. Sää oli pilvipoutainen ja lämmin. Oli ilo nähdä talo, terassi ja pihalle pystytetty partyteltta täynnä kanssamme juhlivia ihmisiä. Lapset kirmailivat ulkona leikkien ja syöden vaahtokarkkitikkareita ja ojan reunalla villinä kasvavia vadelmia.

Kuluneen kesän aikana olen saanut luettua myös kirjoja ja kotiin parin viime vuoden kuluessa luettavaksi hankittujen kirjojen pino on madaltunut mukavasti. Ihailin Päivi Häkkisen toimittamassa kirjassa Armo jää, Kalevi Lehtisen sanoja vuosien varrelta, miten hienosti tuo kuuluisa evankelista oli osannut laittaa ajatuksiaan paperille päivittäinkin. Kirjan tekstit oli koottu päiväkirjamerkinnöistä ja Kalevi Lehtisen kirjeistä lähipiirilleen. Kirjan luettuani harkitsin itsekin päiväkirjan aloittamista, mutta pahoin pelkään, että päiväkirjasta tulisi minun kohdallani helposti päivittäisten tehtyjen töiden luettelo sen sijaan, että kirjoittaisin ylös jonkin ajatuksen tai pohdinnan. Aikaa kuitenkin edellisestä blogitekstistä on vierähtänyt ja huomaan kaivanneeni kirjoittamista! 

Mieheni on toipunut erittäin hyvin huhtikuun lopun aivoverenvuodosta ja olen siitä äärettömän kiitollinen. Hänen sairaslomansa on loppunut ja kesäloman loputtua hän on palaamassa takaisin töihin. Olemme kesän aikana kohdanneet lukemattoman määrän ihmisiä, jotka ovat kertoneet muistaneensa meitä rukouksin mieheni sairastumisen vuoksi. Olemme saaneet lausua heille jokaiselle kiitoksen, sillä me olemme kokeneet tarvitsevamme jokaisen rukouksen, joka meidän puolestamme on lausuttu.

Olen työssäni kohdannut useasti ihmisiä, joiden terveys on horjunut vakavasti tai he ovat jollain lailla menettäneet osan terveydestään pysyvästi. Jokaisen kohdalla olen miettinyt, miten ihmeessä he selviävät siitä? Väistämättä mieleen on joka kerta tullut myös ajatus siitä, miten minä itse selviäisin vastaavassa tilanteessa? 

Kuluneen puolentoista vuoden aikana oma jaksaminen on totisesti ollut heikkoa työn pyörteissä, samalla suurperheen arkea pyörittäen. Unettomuus on vaivannut stressin ollessa korkealla ja lopulta verenpaineet ovat kohonneet huolestuttavasti. Toisen tyttären epilepsiatutkimuksia ei ole vielä saatu kokonaan päätökseen ja oikea käteni muistuttelee edelleen olevansa toipilas viime joulun alla tapahtuneen molempien luiden murtumisen myötä. Puhumattakaan ulkorakennuksen vesivahingosta ja saunan jyrsijäongelmasta. Viimeisimpänä mieheni aivoverenvuoto. Lista on pitkä. 

Miten minä sitten olen selvinnyt? Hilja Aaltosen runossa Kansalleni on kohta "Nöyrä mieli nyt anna, se että tunnustaa: minä tarvitsen Jumalaa". Minä tunnustan, että en olisi selvinnyt ilman henkilökohtaista uskoani ja luottamusta siihen, että kaikki elämässäni on Korkeimman kädessä. Jossain viime vuoden loppupuolella ymmärsin oikein hyvin, kun koettelemus ja vastoinkäyminen toisensa perään kohtasi minua ja perhettäni, mitä Raamatun Job tarkoitti sanoessaan kaikkien koettelemustensa keskellä toivoessaan, että olisi kuollut: "Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa, nukkuisin, minulla olisi rauha" (Job 3:13)

Minä uskon, että kaikella on tarkoitus. Elämäni viimeaikaiset vastoinkäymiset ovat koetelleet uskoani, mutta myös kasvattaneet minua ihmisenä. Asioiden tärkeysjärjestykseen on tullut selkeitä muutoksia ja kaikki asiat eivät enää ole stressaamisen arvoisia (tässä kohden tosin on vieläkin paljon parantamisen varaa...). On myös asioita, joihin en voi vaikuttaa ja joita en voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisin. Tietyt asiat on hyväksyttävä sellaisinaan tai sitten yritettävä tehdä niitä itse toisin aina kun siihen on mahdollisuus. Nämä tosiasiat olen toki tiennyt aikaisemminkin, mutta totean, että niiden henkilökohtainen läpikäyminen vasta on opettanut minulle sen miten niihin on suhtauduttava ja miten voin erottaa ne toisistaan. Olisi kammottavaa ajatella, että elämässä nyt vaan sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, toisille enemmään ja toisille vähemmän. Tai että kaikki tapahtunut on kohtalon ivaa tai erinäisten syiden ja sattumusten seurausta - että elämä olisi arpapeliä, toisilla on parempi onni kuin toisilla.

Kaikkia koettelemuksia en varmasti koskaan ymmärrä, eikä minun tarvitsekaan. Minun tavitsee vain luottaa Jumalaan ja pitää uskostani kiinni. Jumala pitää huolen kaikesta muusta.

Viikon päästä on edessä viimeinen kesälomapätkäni ja sen jälkeen suuntaan syksyyn luottavaisesti ja odottavalla mielellä. Iloitsen jo valmiiksi jokaisesta tulevasta päivästä ja kiitän niistä, vaikka en tiedäkään mitä ne tuovat tullessaan.

- Ryynirouva -