Vaikeudet eivät voi erottaa minua Sinusta

Tänään olen iloinnut suuresti niistä monista viime aikojen asioista, joita olen oppinut, joihin olen tutustunut, joita olen kokeillut tai joissa olen kokenut onnistumisen iloa monen yrityskerran jälkeen.

Olen onnistunut kasvattamaan sipuleita. Kyllä. Ihan tavallisia keltasipuleita. Minussa asuu pieni keittiöpuutarhuri, joka ei ole onnistunut kasvattamaan juuri minkään mainittavan kokoisia keltasipuleita. Ne ovat aina jääneet pieniksi, pienemmiksi kuin kananmunat. Lähes kymmenen vuoden ajan olen yrittänyt sitkeästi vuosi toisensa jälkeen. Olen parantanut kasvimaan maaperää, opiskellut lannoitusta ja vuoroviljelyä, käyttänyt tuhkaa, tutkaillut istutussyvyyttä, kastellut ja ollut kastelematta, odottanut kasvua ja korjannut satoa huonolla menestyksellä. Nyt viime viikolla korjasin sadon, jollaisesta olen haaveillut! Ei sillä voiteta sipulinkasvatuspalkintoa, mutta en sellaista tavoitellutkaan. Halusin vain onnistua kasvattamaan hyviä, tavallisen kokoisia sipuleita. Keksin mielestäni oivan kuivatuspaikankin. Suojassa ja kuivassa. Samalla betonimylly sai tuoksuvaa, omanväristään seuraa. Listimistä innolla odotellessa!

Onnistuin myös tekemään tyttärieni kanssa tyttöjen reissun, ihan ensimmäisen kolmistaan. Olimme kolme yötä pois kotoa ja yhden vuorokauden vietimme laivaristeilyllä Turku-Tukholma. Tytöt eivät ole aiemmin olleet samankaltaisella reissulla, joten voitte vain arvailla 3- ja 5-vuotiaiden pikkuneitien ihmetyksen määrää. Kukkaro riemuitsi siitä, että heidän ruokailunsa laivan buffetissa oli ilmainen yhden maksavan aikuisen syödessä. Loistavaa shoppailuseuraa, hupaisaa seurattavaa ja onnistuin kuin onnistuinkin olemaan hermostumatta kertaakaan koko laivaristeilyn aikana!

Jokin aika sitten ostin pienen aikuisten värityskirjan ja viime viikolla jopa väritin siitä kaksi kuvaa. Vielä muutava tovi taaksepäin ajattelin, että.... no.... jääköön kirjoittamatta. Kortin kokoiset kuvat saa irrotettua ja niiden takapuoli on kuin postikortti, vain osoite ja postimerkki paikalleen tai synttärilahjan mukaan onnittelukortiksi. Yritän vakuutella itselleni, että ilman tätä käytännöllistä ominaisuutta olisi koko värityskirja jäänyt ostamatta. Toisen perustellun pointin tässä väritystouhussa tarkentanee alempi valokuva.

Lisäksi opin käyttämään sykemittaria, onnistuin vihdoin löytämään ja ostamaan edullisesti huikean hyvät, hiertämättömät lenkkarit, opin syömään manteleita ja hunajaa (pitkä juttu), olen pakastanut ennätyssadon oman puutarhan vadelmia (10kg), saanut luottotehtävän mieheni sisaren vanhimman tyttären häitä ajatellen, päättänyt osallistua naisten konferenssiin syyskuussa (en ole koskaan ollut) ja ilmoittautunut lasten Jippii -orkesteripäivään tulevaa Ristin Maa -kiertuetta ajatellen.

Elämäkö on pelkästään hymyillyt viime aikoina? 

No ei ole. 

Toiseksi vanhin poikamme sai harmittoman tempauksen seurauksena poliisipartion käymään ovellamme eräänä arki-iltana. 

Eräs pitkään vireillä ollut asia ratkesi siten kuin aavistelimme, mutta toisin kuin olisimme omalta kannaltamme toivoneet.
Lisäksi menetin kummitätini äkillisesti viikko sitten. Elämän rajallisuus ja kuoleman todellisuus koskettivat jälleen - läheltä ja liian pian jättäen jälkeensä surun lisäksi selkeän tietoisuuden oman ymmärryksen riittämättömyydestä.

Tärkein asia, jonka olen viime päivinä oivaltanut, on se, että oma valintani, määrittää sen, miten jokainen kohtaamani tapahtuma elämässä - oli se sitten iloinen, surullinen, yllättävä, hankaloittava, helpottava tai vaikeuttava - vaikuttaa minuun. Minulla on tunteet ja olen pohjimmiltani hyvin voimakkaasti ja äkkiä reagoiva ihminen. Toisin sanoen tunteet ovat nousseet lähes jokaisessa asiassa herkästi pintaan, enkä aina ole kyennyt näkemään varsinaista asiaa tunnekuohun keskellä pyristellessäni. Olen kauan ollut varsin tietoinen asiasta ja pyrkinyt muutokseen, mutta tie on ollut kivikkoinen ja vaikea, eikä edistymistä ole tuntunut tapahtuvan kuin karvan verran kerrallaan. En väitä saavuttaneeni tällä opintiellä vieläkään mitään maisteritasoa, mutta jotakin koen oivaltaneeni taas lisää. Otanko jokaisen vastoinkäymisen vaikeuttavana ja hidastavana tekijänä, joka saa minut lamaantumaan, pyörimään kuormittavassa negatiivisuuden kehässä ja märehtimään elämän kurjuutta? Vai voisinko ennemminkin nähdä ko vastustuksen keskellä mahdollisuuden oppia uutta itsestäni,  kehittää suhtautumistani asioihin ja oppia uutta elämästä, elämäni tarkoituksesta ja uskosta?

Raamattu teroittaa vaikeuksien keskellä elämisestä, että niiden (vaikeuksien) keskellä ihmisellä on niin halutessaan mahdollisuus oppia tuntemaan Jumala, jolle mikään ei ole mahdotonta. Tapani Suonto on eräässä kirjassaan pukenut tämän asian hienosti sanoiksi: "Jumala vie meidät inhimillisten mahdottomuuksien keskelle osoittaakseen meille valtasuuruutensa. Tiesitkö, että silloin kun ympärilläsi on täysin pimeää ja olet menettämässä kaiken toivosi - tuo tunnetila ei perustu totuuteen, sillä usko tuo toivoa, eikä toivo perustu koskaan tunteisiin. Jumala on edelleen olemassa, eikä tarvitse kuin kääntää katseensa Häneen, niin näemme toivon, joka on ikuinen. Ilman Jeesusta vastoinkäymiset ja pettymykset tuhoavat meidät, mutta Hänen kanssaan kaikki nuo muuttuvat voitoksi."

Minä olen valinnut uskoa ja sen perusteella minulla on ikuinen toivo, jota mikään vastoinkäyminen ei voi minulta viedä.