Rohkeasti

Ollessani seitsemän -vuotias, äitini laittoi minut musiikkiopiston pääsykokeisiin ja aloitin viulusoiton harrastuksen. Tuota harrastusta kesti aina lukion viime metreille saakka. Sen jälkeen viulu on roikkunut olohuoneen seinällä koristeena ja jokapäiväisenä muistutuksena muinoin hyvin hallitusta soittoharrastuksesta. Muutaman kerran kotona yksin ollessani olen ottanut viulun käteen, kiristänyt jousen, asettanut soittimen olalle ja vetäissyt pari ääntä. Jokainen kokeilu on päättynyt turhautumiseen tai kielen katkeamiseen. Harmistuneena olen nopeasti laittanut viulun ja jousen takaisin seinälle roikkumaan ja aloittanut jonkin järjestely- tai siivouspuuhan, että saisin pettymyksen karistettua kintereiltäni ja harmin pyyhkäistyä pois olaltani. Ähäkutti on yleensä joutunut luovuttamaan perässä pysymisestä tai sitten olen imaissut sen imuriin ensimmäisten roskien joukossa ja vielä varuiksi vienyt imurin pölypussin roskiin saman tien. Kuitenkin – kaikkien näiden parinkymmenen vuoden kuluessa – en ole päässyt viulusta lopulliseen eroon. Olisinhan voinut sen myydä tai antaa poiskin. Kaikkein alimpana mielessäni on ollut haudattuna sanat ”ehkä joskus sittenkin vielä…”

Tuo päivä koitti, kun sain yllättäen pyynnön osallistua musisointiin su 23.10. klo 18 Lapuan Tuomiokirkossa olevaa tapahtumaa varten kasattussa musiikkiharrastajien kokoonpanossa. Tuossa pyynnössä minua kirjaimellisesti haastettiin ottamaan viulu käteen ja soittamaan. Pyynnön lähettäjä ei ollut koskaan kuullut minun soittavan, mutta oli kyllä useasti nähnyt viulun seinällämme roikkumassa ja sitten rohkeasti heitti haasteen minulle. Mietin muutaman päivän: uskallanko ottaa haasteen vastaan vai annanko epäilyksen lannistaa minut jo ennen kuin olen edes yrittänyt? Turvaudunko mieluummin mukavuusalueeni rajoihin, jolloin verukkeena työn aloittamiselle tai uskallukselle on ajanpuute, vaivannäkö, harjoittelu, yrittäminen ja mahdollinen epäonnistuminen? Vastasin sitten haasteen lähettäjälle: ” No huh huh! Mitäpä sanoisi haasteeseen? Olen viimeksi soittanut viulua v.1995 ja silloinkin aktiivinen soittaminen oli ollut tauolla jo muutamia vuosia… Mielessä on käynyt ko soittimen ottaminen seinältä käteen useastikin, mutta pienetkin kokeilut ovat päättyneet räikeään riivintään, kielten katkeamiseen ja suureen harmiin muinoin hyvin hallitun taidon nykytilan olemattomuudesta. Todennäköisempää kuin soittaa yhdenkin kappaleen alkutahtien viulusoolot on nolla verrattuna siihen, että todennäköisemmin osaisin lentää ko päivänä, jos vain yhtä ahkerasti harjoittelisin…" 

Niinpä - rohkeutta sain kasattua, luottamusta sen sijaan ei löytynyt juuri minkään vertaa. Mutta päätös oli syntynyt – nyt!  Koska ties seuraava kimmoke soittotaidon uudelleen virittelyyn tulisi vastaan?! Tilasin viuluun kaksi uutta kielisarjaa, etsin viulukotelon ja hartsin käteeni ja viilasin vasemman käden kynnet niin lyhyiksi kuin suinkin mahdollista. Alku ei ollut mairitteleva, mutta koska olin tehnyt päätöksen, sisällytin siihen myös ehdon olla heti lannistumatta. Pikkuhiljaa sormet etsiytyivät paikoilleen ja säveliä alkoi löytyä. Viulun soittotaidon pienoinen elvyttäminen avasi minussa kauan kadoksissa olleen tavan olla rohkea. Samalla rohkeus voitti pelon ja usko lakaisi lannistumisen sivuun. Nyt muutaman viikon hetken iltaisin harjoiteltuani olen jo hieman toiveikas. En voi kerskailla, mutta luulen selviäväni osuudestani kohtuudella. Samalla tiedostan oikein hyvin, miten epäonnistumisen, ajan puutteen ja resurssien riittämättömyyden pelko oli lähellä voittaa jo ennen kuin päätin aloittaakaan. 

Toisen haasteen minulle heitti nuorin lapsistani, neiti neljä vee. Hän kertoi haluavansa siililapaset. Siililapaset?!? Ensimmäisenä googlasin ja tietäessäni mitä etsin, lueskelin huutonetin ja torin sivuja ostoreitin tuoman lyhyemmän kaavan toivossa, mutta turhaan. Sitten muistin isoäidin neliöistä kasaamastani tilkkupeitosta jääneet langantähteet, punnitsin jälleen resursseja ja voimavaroja ja päätin tarttua haasteeseen. En ollut kutonut ainakaan yhtään pitkään aikaan kuin soittanut viulullakaan, mutta ohjeita seuraten päätin yrittää. Tytär oli tyytyväinen lopputulokseen, jonka näet alla.

Raamatun kertomuksista monikin kertoo rohkeudesta. Ensimmäisenä tulee ehkä mieleen Daavidin ja Goljatin kohtaaminen. Oma suosikkikertomukseni käsittelee paitsi rohkeutta, myös luottamusta Jumalaan ja se löytyy niinikään vanhan testamentin puolelta, neljännestä Mooseksen kirjasta, esim.luvut 13 ja 14. Israelin kansa oli paennut Egyptin orjuudesta Jumalan avulla. Jumala halkaisi meren  kahtia, ruokki kansan erämaassa mannalla, johdatti heidän kulkuaan öin ja päivin ja piti heistä huolen niin kuin oli luvannutkin. Vihdoin pääsy luvattuun maahan olisi käsillä. Kyseessä oli maa, josta itse Jumala oli kansalle sanonut ”Ottakaa maa haltuunne ja asettukaa sinne asumaan, sillä minä annan sen teidän omaksenne.” Niinpä Kanaaninmaahan lähetettiin kaksitoista tiedustelijaa edeltä käsin ja palatessaan kertomaan mitä he olivat nähneet, ei ylistyssanoilla ollut vertaa: ” Maa tulvii maitoa ja hunajaa ja sen hedelmät ovat vertaansa vailla. MUTTA: siellä asuu kansa, joka on niin voimakas ja mahtava, ettei meillä ole mitään mahdollisuuksia heitä vastaan, me emme pysty voittamaan heitä. Maa, jota kävimme tutkimassa vie hengen niiltä, jotka sinne asettuvat.” (4.Moos.13:27-33, mukaellen) Kahdentoista tiedustelijan joukossa oli kuitenkin kaksi miestä -Joosua ja Kaaleb- jotka olivat nähneet kaiken saman, minkä muutkin tiedustelijat, mutta he uskalsivat vedota Jumalan lupaukseen ja luottivat siihen 100%. He yrittivät muistuttaa koko Israelin kansaa Jumalan lupauksesta, mutta turhaan. Pelko vaarallista ja voimakasta kansaa kohtaan, joka jo asui Jumalan heille lupaamassa maassa, oli lähtenyt liikkeelle ja levisi kansan keskuudessa. Luottamus Jumalaan ja hänen lupaukseensa häipyi sitä kauemmas mitä enemmän pelko sai sijaa Israelin kansan keskellä. Jumala oli lupauksessaan sanonut "ottakaa, asettukaa ja minä annan", ei "saatatte saada maan, jos yritätte ottaa sen omaksenne ja asettua...". Lopulta kävi niin, että siitä Israelin kansasta, joka oli Jumalan avulla paennut Egyptistä, pääsi luvattuun maahan vain nuo kaksi miestä, Joosua ja Kaaleb. 

Pelko sumentaa arviointikyvyn ja vääristelee usein asioiden mittasuhteita. Pelko paljastaa meidän huonoimmat ominaisuutemme ja lisäksi se tarttuu. Pelko lannistaa ja ruokkii itse itseään. Kun rohkeus ja luottamus kulkevat käsikädessä, ei pelolle jää enää sijaa. Elämässä on usein asioita, jotka olisi helpompi alistaa pelolle kuin luottamukseen Jumalan lupauksesta pitää meistä huolta. Jumalan huolenpito tarkoittaa, että minulla on kaikki, mitä tarvitsen, ihan kaikki. Samalla luotan siihen, että Jumala tietää, mitä minä tarvitsen. Jumala pitää huolen varpusestakin, niin miksei sitten minustakin? On hetkiä, jolloin luottamuksemme horjuu, menetämme toivomme, masennumme ja olemme vailla rohkeutta taistella niiden asioiden puolesta, jotka ovat meille tärkeitä. Ja pelkäämme. Olen omassa elämässäni huomannut rohkeuden puutteen kumpuavan luottamuksen puutteesta Jumalaan, joka on vailla vertaa, jollaisen kaltaista ei ole toista. Jumala -  hän joka tekee ihmeitä ilman määrää -  on minunkin puolellani. Kuka tai mikä voisi silloin olla minua vastaan? 

"Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?"

- Room.8:31 - 

Iloista ja rohkeaa syksyn jatkoa jokaiselle, 

toivottaa Ryynirouva