Matkalla uuteen

Olen kuluneiden viikkojen aikana miettinyt paljon paitsi mennyttä aikaa myös tulevaa - etenkin tämän hetkisen työni näkökulmasta. Olen työskennellyt samassa työpaikassa tammikuusta 2005 lähtien. Muutamat työkaverit ovat säilyneet samoina läpi näiden vuosien, muutamia on vaihtunut ja juuri vastikään toimen saanut ei ole vielä ehtinyt aloittaakaan. Työssä on tapahtunut valtava määrä muutoksia paitsi työn kehittämisen myös organisaatiorakenteessa tapahtuneiden muutoksien vuoksi. Osaan muutoksia olemme työtä suorittavina voineet itse vaikuttaa, mutta suurimman osan olemme vain joutuneet ottamaan vastaan ja hyväksymään osaksi työtä. Näin on varmasti monessa muussakin työssä. Oma vuoden takainen uupuminen työssäni johtui pitkälti siitä, että työskentelin liikaa väärien asioiden parissa, jolloin tavoitetta ei ollut mahdollista saavuttaa. Miten oikeaksi olenkaan sittemmin todennut tuon vanhan tyyneysrukouksen sanat "Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan." Sanat, jotka hyvinkin tiesin, mutta joita en ollut sisäistänyt kyllin hyvin omalla kohdallani, että olisin voinut välttyä uupumiselta. Silti edelleen kapinoin sen puolesta, että ihan kaikkea ei tarvitse eikä pidäkään hyväksyä pureskelematta. 

Työyhteisössämme on vallinnut koko ajan yhteen puhaltamisen ja yhdessä tekemisen me-meininki. Itse koen, että olemme yhdessä selvinneet paitsi yhteisistä, myös toistemme henkilökohtaisista vaikeuksista, sillä se, joka on halunnut jakaa oman elämänsä taakkoja on aina löytänyt työkaverin, jolta on saanut lohdutusta murheeseensa.  Jaettu kuorma on aina kevyempi kantaa.  Lisäksi olemme saaneet iloita monista asioista yhdessä ja nauttia yhteisistä onnistumisista. Viimeisimpänä se, kun eräs työyhteisömme sairaanhoitaja sai Vuoden 2016 sairaanhoitaja -kunniamaininnan. Hän kiteytti paikallislehden haastattelussa hienosti yhteen puhaltamisen seuraavin sanoin: "Koen, että palkinto on  kunnianosoitus meidän koko poliklinikan henkilökunnalle. Se kertoo siitä, että vaikka aina ei ole ollut helppoa, olemme yhdessä myös  menneet eteenpäin." 

Kuluneiden kahdentoista vuodena aikana olen viettänyt  työkavereideni kanssa lähes joka päivästäni kahdeksan tuntia. Se on paljon aikaa. He ovat olleet läsnä suurissa muutoksissa elämässäni: äidin sairastuessa vakavasti, mieheni lopettaessa reissutyön ja aloittaessaan yrityselämän sekä sitten luopuessaan siitä. Vakavat sairastelut ja kahden lapsen syntymä. Nämä kaikki monien muiden asioiden ohella ovat asioita, jotka ovat vaikuttaneet minuun työkaverina ja muovanneet minua ihmisenä. Työkaverit ovat tulleet tutuiksi, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Heidän joukossaan on ihmisiä, jotka ovat minulle toimineet "pikkusiskona, äitinä ja isosiskona". Heiltä olen saanut palautetta työstäni, peilausta omille ajatuksilleni ja joka päivä olen saanut heiltä uutta ajateltavaa tai uuden näkökulman johonkin asiaan, jota olen itse pohtinut. Toinen toistamme tukien, toinen toistemme heikkoutta ymmärtäen olen kulkenut heidän kanssaan pitkän matkan. Nuo pienet hetket ovat kantaneet minua tämän työyhteisön muuttuvissa ja haasteellisissakin tilanteissa päivästä toiseen. En koskaan ole kokenut olevani heidän keskellään yksin.

Kaikesta yhdessä koetusta huolimatta olen työelämässäni kuitenkin tullut erään tien päähän. Olen saanut uuden työpaikan, joka tarjoutui minulle ilman, että olisin sitä juuri nyt aktiivisesti etsinyt. Monesti kuluneen vuoden aikana olen kyllä pyöritellyt mielessäni isäni minulle toistamaa lausetta: "On hyvä vaihtaa työtä seitsemän vuoden välein, vaikka samankin työnantajan palveluksessa." Pidän isääni viisaana miehenä, joka itse on noudattanut omaa neuvoaan ollessaan saman työnantajan palveluksessa vuosikymmeniä. Niimpä tämän uuden työn tarjoutuessa päätin rohkeasti tarttua siihen. Muutamien mielenkiintoisten vaiheiden kautta päädyin hakemaan koeajan verran virkavapaata omasta työstäni ja allekirjoitin työsopimuksen uuden työnantajan kanssa viime perjantaina. Aloitan uudessa työssäni tammikuun 2017 alussa. 

Jumala on asettanut meidät aikaan ja elämän kellon viisareiden raksuttaessa meillä on käsillä kulloinkin vain juuri tämä hetki, nykyisyys. Mennyt on jo mennyt eikä huominen ole vielä tullut. Jumala on tietoisesti erottanut tämän hetken tulevasta. Elämä on siis nyt. Juuri nyt. Tässä hetkessä. Tässä hetkessä ovat ne asiat, joilla on merkitystä ja jotka toisaalta ratkaisevat tulevan. 

Vaikka olen päättänyt, etten keskity menneisiin, ikävöin jo joitakin asioita yhä uudelleen. Tietyt asiat ympärilläni kuitenkin muistuttavat minua siitä, että tietty työelämänvaihe on ohi. Niimpä kiitän Jumalaa muistoista, jotka kaikki ovat rikastuttaneet elämääni. Samalla odotan myös uusia tilaisuuksia ja kokemuksia, jotka voivat lisätä nykyhetkeen jonkin ulottuvuuden. Oma asenteeni on avain kaikkeen. 

Päivi Räsänen toteaa eräässä Ristin Voitto -lehden haastattelussa seuraavaa: "Olen elämässäni nähnyt, että Jumalan johdatus yllättää. Hän saattaa avata sellaisia ovia, joita ei ole kuvitellutkaan. Omassa ajattelussa helposti jumittuu siihen, mitä on jo tehnyt. Mutta oma mielikuvitukseni ei riitä käsittämään sitä, mitä Jumalalla voi olla minun varalleni. Voin ainoastaan rukoilla, että olisin oikealla paikalla." (RV 6.10.2016)

Sakari Heikkilän uuden levyn kappaleen Vuorille -sanat kiteyttää ajatukseni hienosti:

" Kaukana nään matkani määränpään,

se on mutkainen tie joka vuorille vie.

Voimani saan Luojalta taivaan ja maan,

sen mihin Hän kutsuukaan vielä saavuttaa saan.

Herra elämääni varjelee. 

Herra elämääni suojelee,

sen mitä teen, mistä tuun ja minne meen. 

Yölläkin jää Hän viereeni viipymään,

pelot nuo pimeyden vie pois vartioiden. 

Aurinkokaan ei voi mieltä uuvuttaa,

Hän on suojaava varjo, joka ylläni lepää. 

Herra elämääni varjelee. 

Herra elämääni suojelee, 

sen mitä teen, mistä tuun ja minne meen. 

Herra elämääni suojelee sen mitä teen, mistä tuun ja minne meen."

Joskus matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Matka on usein mutkainen, vaikea ja vie läpi tiheän  ja piikkisen pensaikon. Joskus vaellamme niin pimeässä, ettei lamppumme valaise edes seuraavaa askelta, vaan sen valo joutuu taistelemaan olemassaolostaan pimeyttä vastaan. Itse olen kokenut näitä hetkiä kuluneen vuoden aikana useasti. Silti aina on toivoa. Jeesus Kristus Jumalan Poika on ihmisen ainut toivo. Hän kuoli ristillä meidän synteimme tähden pelastaen ikuiselta kuolemalta jokaisen, joka häneen uskoo. Häneen minä panen toivoni. Hänen käteensä minä tartun jokaisena päivänä. 

"Kiitos siitä, että siunaat minun askeleeni, ohjaat minun kulkuani ja olet minun kanssani missä ikinä kuljenkin. Anna minulle rohkeutta uuteen ja voimia jokaiseen päivään. Rukoilen, että saisin olla oikealla paikalla joka hetki. Sinuun minä turvaan. Aamen."

- Ryynirouva -