Kaikenlaisten tuulten riepoteltavana

Tunteitteni kirjavaan täkkiin on kudottu jälleen uusia raitoja. Oli erikoista käydä työmatkan varrella lapsuusmaisemissa Äänekoskella. Löysin oikean talon Pukkimäeltä ja oikean rapunkin. Takapihan mäki oli sellainen kuin muistinkin - miten monet laskut pulkalla ja liukurilla siitä laskettiinkaan talvella. Alla olevan järven jäällä hiihdettiin. Isäni muistelee vieläkin, miten pitkiä matkoja jaksoin hiihtää tuolloin 4-5 -vuotiaana. 20km lenkki hyvässä säässä taittui mukavasti välillä eväitä syöden ja mitä enemmän hurjia laskuja matkan varrella oli, sitä hauskempaa matkanteko suksilla oli. Sittemmin hiihtäminen on jäänyt kokonaan. Viimeinen muistoni on lukiovuosilta - enkä muistele sitä hyvällä. 5km matkaan kului luvattoman kauan aikaa ja muistan monesti miettineeni, miten minun olisi pitänyt mieluummin valita vaikka koulun penkillä istuminen hiihtolenkin sijasta. Huikeasti luistellen ohi kiitävien urheilijanuorukaisten letkeät kommentit sattuivat matkan varrella piikkeinä ja hidastivat vauhtia entisestään - kuin sanat olisivat tarttuneet sitkeänä nuoskalumena suksien pohjaan. Sen koommin en ole suksilla ollut enkä tänä päivänä omista kuin laskettelusukset. Minua puistattaa ajatuskin hiihtämisestä. Ehkä kohtaan itseni vielä, nujerran hiihtämisen saloja edes hitusen, otan vastaan haasteen, joka heitettiin jo yli 20 vuotta sitten. Mutta ei enää, ei tänä talvena, lumikin on jo sulanut, kevät tekee tuloaan, pääsiäinen lähestyy.

Ikävä ja vapaus sekoittuivat moniin muistoihin ja valtasivat minut vieraillessani entisellä työpaikallani tämän viikon alussa. Uuden työn koeaika alkaa olla loppusuoralla ja lopullisen ratkaisun aika on tullut eteen. Ihanista työkavereistani kirjoitin aikaisemminkin ja sen tekstin voit lukea tästä linkistä. Allekirjoitin eroilmoituksen, palautin kaikki avaimet ja kulkuluvat, tyhjäsin pukukopin ja laukkukaapin. Hyvästelin, kahvittelin, juttelin ja halasin. Mies soitti ja kertoi jännittäneensä puolestani. Sanoin selvinneeni. Minulle jäi käteen ainoastaan kuvallinen kortti jossa lukee "Voimassa 30.05.2017. Kortin haltija on Suomessa rekisteröity sairaanhoitaja." Sairaanhoitajamerkin irrotin kotona muovisesta kynätaskusta ja laitoin korurasiaan. Norjalainen rekrytointifirma on lähestynyt viimeisen vuoden ajan kuukausittain erilaisilla sairaanhoitajan keikkatyötarjouksilla, joihin olen vastaillut milloin pidemmän, milloin lyhyemmän kaavan mukaan - puhelimitse tai sähköpostilla. Ko yhteyshenkilön kanssa olemme jo vaihtaneet niin monta sähköpostia, että viimeisen vastauksen saatuani hän vastasi minulle norjaksi "Loistavaa, luit sentään sähköpostini :) " Sairaanhoitajan työt on nyt hetkeksi tehty, mutta tulevaisuudestahan ei koskaan tiedä. 

Tänä aamuna astuessani kotitoimiston ovesta sisään tuuli riepotti viime syksyn lehtiä ovella ja puhalsi mieleeni seuraavan raamatun paikan:

"Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle."

 Matteus 7:24-25

Seisoin hetken ovella tuulen tuodessa märän keväisen mullan tuoksua, mätänevien lehtien ja ruohon katkua, lennättäen samanaikaisesti ympäriinsä pölisevää hiekkaa. Katsoin takapihan poikki kohti leikkimökkiä, jonka ovi oli onneksi säpissä. Muutama tyttöjen pihalle levittämä hiekkalelu sinkoili ees taas ja trampoliinin reunasuojus lepatti pyörteisessä tuulessa.

Ajattelin, että "Tuule vain, pyöritä lujaa! Satakoon kaatamalla! Juuri nyt et minusta kiinni saa. Tuuli kuljettaa siemenet multavaan maahan ja puhdistaa jyvät akanoista. Sade antaa lupauksen kasvusta ja vihreydestä. Tuule vain! Oksan voit katkaista, mutta juuriin et yllä. Sillä minä olen kasvanut alaspäin, juurtunut sanaan, ankkuroitunut Kristus-kallioon." 

Sikermä II

Mä siipiäni tahdon koittaa - tuultako vasten ne kantaa
kuin siivet kotkan uupumattoman, joka jatkaa eteenpäin matkaa?
Myrskytuuli raivopäinen vahvimmankin kaataa,
mutta Luoja omillensa aina uuden voiman antaa.
Tahdon luottaa tuohon voimaan 
heittäytyä varaan sen,
kumpa voisin jokaiselle kertoa
- oon onnellinen.

Sydämessä kannan heitä kanssamatkalaisia
kahdentoista vuoden ajan vierelläni olleita.
Sisareni valkoiset, ei hennot ei - elämänmakuiset!
Anna heidän toinen toistaan tukien polkua kulkea,
vaikka joskus näyttää, että tie pimeyteen johdattaa.
Anna usko huomispäivään, tulevaisuuteen loistavaan
on kaikilla meillä edessämme paremmat päivät ihanat.
Anna heille usko, joka loistaa tiehen yhteiseen,
ole heidän turvanansa keskellä tulevien myrskyjen.
Korkeuteen huokailen:
varjele tiet sisarten ja veljien.

Käännekohdan, tienviitan, matkamuiston suloisen
polullani huomaan, suojaan poven taitan kaiken sen
ja jatkan matkaa iloiten.
On kuin povarissa väkevä nuoruus,
kengissä tomua hautausmaan.
Olen tarpeeksi vanha tajuamaan,
mutta kyllin nuori silti irti ottamaan.
Oi raikas tuuli! Puhalla pois pilvet pinttyneet,
sillä värien kirkkaus loistaa takana pilvien ruosteisten. 

Sinun voimakas kätesi minua kantaa
yli virtojen pärskyssä kuohuvien
Haluan elää, en pelossa vavista,
pyydän - vahvista lisää minua!
Läsnäoloosi hiljaiseen vedä kuuntelemaan
kuiskausta herkän äänesi, joka tietä johdattaa
läpi synkän pelon muurin ja tyvenrauhaan ohjastaa.
Kuiskaan hiljaa kiitoksen: 
"Niin paljosta saan olla täällä niin onnellinen."


Inspired and borrowed by:
Sakari Heikkilä: Myrskytuuli
Juha Tapio: Pettävällä jäällä 
Juha Tapio: Paremmat päivät
Juha Tapio: Raikas tuuli
Ida Elina: Carry Me
Suvi Teräsniska: Sielulintu