Kun kaikki tuntuu sittenkin menevän pieleen

Aamulla aikaisin tien päälle lähtiessäsi autossa palaa vikailmoitus rengaspaineista. Eilen tarkistit rengaspaineet, mutta vikailmoitus jäi nollaamatta. Pysähdyt, sillä ko operaatiota ei voi tehdä auton ollessa liikkessä. Etsit paikan tasamaalta, että toimenpide onnistuu. Etsit ajotietokoneesta nollauspainiketta ja erehdyksessä nollaat koko ajotietokoneen takaisin tehdasasetuksiin. Tuolla yhdellä painalluksella ajotietokoneen ilmoitukset muuttuvat saksankielisiksi, jolloin tehtävän vaikeusaste nousee noin 100% entisestä. Tutulla maantieosuudella ajatukset harhailevat, tarkkaavaisuutesi herpaantuu ja ajat liikennekameraan - räps! Ajaessasi monta tuntia välkyttelevät vastaantulevat valoja, mitä ihmettelet, sillä valojenhan pitäisi kaiken järjen mukaan olla päällä. Kas kun et hermostuksissasi räpsyttele vastaantuleville lopulta valoja takaisin... Kunnes sitten kirkkaan päivän puolivälissä parkkeeraat autosi näyteikkunan eteen ja näet, että valot eivät tosiaan pala lainkaan - vastaatulijat olivat sittenkin oikeassa. Etsit ajotietokoneesta valoasetuksia, joita ei tahdo millään löytyä vieraalla kielellä. Koko päivän kännykän gps -sovellus on takunnut ja olet sen takia ajanut harhaan useamman kerran. Hitaasti tavallista karttaa ajon aikana seuraamalla olet kerännyt taaksesi jonoa, takapuskuriin kiinni liimautuneita autoilijoita ja rekkoja, jotka kyllä tietävät varmasti ilman gps:ääkin, mihin pitää ajaa - niin ainakin luulet. Saat nippa nappa pidettyä kiinni aikataulusta, mutta lounastunti menee kiireellisiä sähköposteja hoitaessa. Asiakkaat antavat neutraalia tai kehnoa palautetta ja uudet asiakkaat eivät tahdo innostua oikein mistään. Lopulta teet huonon tarjouksen ja mokaatkin. Ehdit viimein myös lounaalle päivällisaikaan ja nälkäisenä poltat suusi niin, että kitalakea kirvelee koko illan. Vasemman etuhampaan taakse muodostuu oikein kunnon rakko, johon kieli hakeutuu koko ajan. Hotellille päästyäsi päätät purkaa höyryjä hyvällä lenkillä, mutta oikutteleva gps saa luontolenkin kääntymään asfalttikävelyksi vieraassa ympäristössä, vaikka kysyit neuvoa hotellin respasta. Soimaat itseäsi, ettet enää osaa kulkea mihinkään ilman käteen liimattua ja toimivaa gps:ää. Paljosta autossa istumisesta väsyneet kankkujen ulkosyrjät kiristyvät entisestään kovalla alustalla kävelystä. Juostakaan ei jaksa kun on ylämäki ja ihan liian kuuma. Soitat puolisolle kotiin, mutta hän ei juuri silloin ehdi jutella kanssasi, kun haluasit keventää epäonnistunutta oloasi, eikä Facebookissa jakamaasi linkkiä peukuteta innolla. Televisiosta tulee ainoastaan urheilua tai kauhuelokuvia, hätäilet kynsilakan kuivumisen kanssa ja kynsiin tulee rumia jälkiä. Kyhjötät hotellihuoneessa loppuillan yksinäsi tietokoneen edessä tehden työpäivältä jääneitä töitä, syöt samalla pensasmustikoita ja toivot, että puoliso ehtisi soittaa ennen kuin käyt nukkumaan. Olosi tuntuu kurjalta ja huonolta ja vasta vaivalloisen vakuuttelun jälkeen pääsi ajatukset lakkaavat kiertämästä kehää ja ruokkimasta itse kurjuuttaan ja saat kelkan kääntymään. Ennen kuin menet nukkumaan - yksin - vieraassa kaupungissa, olet kuitenkin saanut pahoittuneen mielesi takaisin ja tyytyväisyys uskaltaa varovasti kurkistaa onnellisuuden hennon peiton alta. Ehdit jopa nähdä sen vilaukselta ennen kuin sammutat valot, tunget korvatulpat korviisi ja vaivut unten maille.

Minulla oli jokseenkin tällainen työpäivä jokin aika sitten. Yritin joka välissä kesken päivää muistuttaa itseäni siitä, että suurimmassa osassa kaikkea tapahtunutta päällimmäisenä on tunne - ei totuus. No osassa kyllä myös totuus, sillä enhän osannut heti auton rengaspaineilmoituksen nollausta, mutta sain sen lopulta tehtyä ja ohjelmoitua ajotietokoneenkin asetukset tutuiksi. En osannut kerralla perille, mutta lopulta löysin kuitenkin oikeat osoitteet. Ja oikeasti - mitään vakavaa ei sattunut, ainoastaan aimo läjä pieniä peräkkäisiä harmeja, joista tuntui kasautuvan pettymysten korkea vuori, jonka synkkä varjo näytti liiman lailla seuraavan minua uhaten suistaa koko päivän raiteiltaan. En epäonnistunut totaalisesti joka asiassa, vaikka minusta tuntuikin siltä - harhailin vain hieman ja olin epävarma. Selvisin silti ja syntyneet kolhutkin paranevat aikanaan. Mutta miten voisin hidastaa lamaantumisaikaa, madaltaa itsesyytösten ja itsesäälin rumaa kuoppaa tai lyhentää tunteeseen juuttumisaikaa? Miten katkaista syöksykierre kyllin terävästi kesken päivän, ettei tarvitsisi mennä iltaan saakka, jolloin rauhallinen tilannekatsaus, itsereflektointi tai puolison horisonttiin kokemuksella piirtämä viiva vasta suhteuttaa kuluneen päivän aikana tapahtuneet asiat oikeaan järjestykseen?

Jumalan armo, on lääke, joka puree aivan kaikkeen. Se on niin mittaamattoman syvä, suuri, leveä ja korkea, ettei sitä voi ylittää, alittaa eikä ohittaa, jos sen olemassaolon tunnustaa. Vaikeus on monesti armon yksinkertaisuudessa. Jumalan meitä kohtaan osoittama armo yltää kaikkeen ja nostaa minut joka kerta raivoavan meren keskeltä. Tuon meren raivo tänään johtui pitkälti omasta pienuudestani ja kyvyttömyydestäni käsitellä huonommuuden ja epäonnistumisen tunteita omasta mielestäni kyllin tehokkaasti. Olen huomannut, että armon ansiosta meren raivo ei kuitenkaan jää enää vellomaan päiviksi tai viikoiksi, vaan se menee aina vain nopeammin ohi. Sillä Jumalan mietä kohtaan osoittama armo lisää armollisuutta itseä kohtaan. Enää ei tarvitse odottaa, että myrsky laantuisi itsestään sattuman varaisen ajan kuluttua.

Armon vahvalla kalliolla seistessäni tunnen kovan maan jalkojeni alla ja voin katsella turvasta myrskyävän meren raivoa, joka todella laantuu yhtä varmasti kuin aamu tulee yön jälkeen. Herra on pelastanut minut jälleen kerran, Hänen vahva kätensä kannattelee minua ja tunnen sen voiman - en ole yksin. En pelkää yön pimeyden laskeutuessa, sillä Hänen armonsa auttaa minua punnitsemaan ympäröivät seinät, jotka tuntuvat tunnekuplassa kaatuvan päälle. Mitä ne painavat sellaisen kädessä, joka on luonut koko maailman? Niinpä aamulla, kun aurinkon nousee, koen uuden mahdollisuuden aukeavan ja eilisen menneen. Siitä en saa enää hetkeäkään takaisin tai tekemättömäksi, miksi siis murehtia sitä vielä tänäänkin? Opiksi voi ottaa, mutta murehtiminen on kuin viimeinen Kimble-pelin nappulasi, joka palautetaan kotipesään sen ollessa juuri yrittämässä nopan oikealla luvulla maaliin. Jos saisin siivet silloin, kun minun pitäisi oivaltaa jotain tärkeää Jumalan meitä kohtaan osoittamasta armosta, lentäisin todennäköisemmin nopeasti pois kuin oppisin korjaamaan ongelman ottamalla apua vastaan Jumalan meille osoittaman armon kautta. Minun Herrani on vahva pelastaja ja rakastaa minua alati. Hänen armonsa uudistaa jokaisen päiväni, kun vain osaisin ottaa tuon armon vastaan. Suurin este sille olen minä itse, sillä hänen armonsa kestää iäti.

"Herra, sinun armosi on avara kuin taivas, pilviin ulottuu sinun totuutesi."

- Psalmi 36:5 -