Epäilyksen alla

Varmoja syksyn merkkejä on jo jonkin aikaa ollut konkreettisesti käsissä. Teimme tyttöjen ja mummun kanssa sieniretken lähistön metsään eväiden kera. Saaliimme ei ollut suuren suuri, mutta ajatus vieläkin tärkeämpi: loistava, aurinkoinen ja lämmin syyslauantai ja kahvit eväshetken kera metsässä. Mummu sai sieniretken saaliin itselleen ja oli kiitollinen, sillä hän ei kaihin vuoksi enää erota sieniä turvallisesti toisistaan. Ekaluokkalainen neiti O oli jälleen tarkkasilmäisin löytäen ensimmäiset kanttarellit!

Sienestyksen idea ei minulle piile niinkään säilönnässä vaan löytämisessä. Sienestys on kuin aarteen metsästystä syötävässä ja mukavassa muodossa. Samalla saan hyötyliikuntaa ja mieleni virkistyy metsän rauhoittavassa huminassa. Tein toisen sieniretken ihan yksikseni eräänä arki-iltana ja sen saldon näet säilöttynä alla. Kokeilin ensimmäistä kertaa marinointia kuivatuksen ja pakastuksen sijaan ja voin lämmöllä suositella. Reseptin löydät Marttojen sivuilta tätä klikkaamalla. 

Säilöntäkausi on minulla hyvässä mallissa muutenkin. Pakkasesta puuttuisivat enää puolukat ja omenahillo. Kasvimaan jätin keväällä hyvin yksipuoliseksi ja enää loput perunat ja muutama harson alle suojattu kesäkurpitsa odottavat nostamista. Vadelmasato on ollut huikea niin tarhassa kuin tontin reunan villipusikossakin ja juuri toissapäivänä keräsin vielä tarhavadelmia 1.5kiloa! Omenoita tulee tänä vuonna huomattavasti vähemmän kuin viime vuonna, sillä leikkasin keväällä omenapuuta toisena vuotena peräkkäin. Tajusin virheeni oksasaksien leukojen napsahdettua ensimmäisen kerran yhteen ja sen jälkeen se olikin sitten ihan sama. Nostin riskiä oksa oksalta suuremmaksi ja seuraukset olivat konkreetttiset: puussamme keikkuu vain muutama kymmenen suurta, tummanpunaposkista, virheetöntä omenaa. Ne kun poimii koriin, katoavat ne nopeasti suoraan suihin eikä hilloksi asti riitä yhtään ainoaa. Viime vuonna sato oli huikea ja pelkäsin muutaman vuoden vanhan omenapuun oksien katkeavan omenoiden painon alla. 

Uudempi, mutta vakiintunut syksyn merkki on neulomisen alkaminen kesätauon jälkeen. Pitkällä sairaslomalla aloitin käsityöharrastuksen ja isoäidin neliöistä syntyi ensin tilkkupeitto ja sen jälkeen on joka vuosi syntynyt sitä sun tätä syksyn ja kevään välisenä ajanjaksona. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta onnistumisen ja tekemisen ilo kohdillaan.  Tämän käsityökauden ensimmäinen tuotos on ekaluokkalaiselle tekemäni pipo. Tupsuja olen tehnyt viimeksi kolmannella luokalla ja Youtuben huimasta opetustarjonnasta huolimatta vasta toisella kertaa onnistuin. Seuraavaksi tuotantoon lähtee pitkähelmainen neuletakki lankana Sandnes Garn Suri Alpaca. 

Viimeistään syyskuun puolivälissä on pakko todeta syksyn saapuneen, sillä silloin polkaistaan myös käyntiin perheemme virallinen juhlakausi, joka kestää syyskuusta maaliskuuhun. Joka kuukaudelle marraskuuta lukuunottamatta löytyy ainakin syntymäpäivät omasta perheestä, lisäksi juhlitaan isänpäivää, itsenäisyyspäivää, joulua ja uuden vuoden vaihtumista. Olen huokaissut helpotuksesta sitä mukaa, kun lapset ovat kasvaneet ja kaverisynttäreiden järjestäminen on jäänyt pois ohjelmalistasta. Eräänlainen todellisuus iski kuitenkin vasten kasvoja, kun istuin kolmannen lapsen yläkoulun vanhempainillassa:  Minä istun täällä vielä kymmenenkin vuoden päästä, kun viimeinen lapsista, neiti A täyttää silloin vasta 15 vuotta...

Vaikka olen pyristellyt vastaan kaikin voimin, on syksy tuonut tullessaan myös kalvavan epäilyksen tunteen. Siitä ensiviestin toivat kesän viimeiset lämpöiset tuulet. Se tarttui aluksi ohimennen takin liepeeseen jättäen saman tien ruman tahran jälkeensä. Pesin takkini tahran poistumiseksi, mutta tahra oli ja pysyi paikoillaan. Sitten se ryöpsähti leviten rikkinäisen mustekynän lailla ja ulotti otteensa kohta jo hartiaan. Silloin en enää voinut olla huomaamatta sen painoa mukanani ja sitä oli yhä vaikeampi saada pois mielestäkään. Mitä enemmän epäilin, sitä painavammaksi sen tunne tuntui käyvän ja lopulta raahasin sitä mukanani kuin lihavaa taakkaa. Minun oli myönnettävä, että oli hyvin vaikea ajatella mitään muuta, ainoastaan epäilin.

Epäilys on kuin sumu. Hiljaa hiipien se valtaa alaa, heikentää huomaamatta näkyvyyttä ja verhoaa lopulta kaiken kylmällä kosteudellaan. Sumun läpi on vaikeaa nähdä. Jos sytytät lampun, sen valo tuntuu taittuvan sokaisevaksi heijasteeksi. Tie katoaa edestä yhä äkimmin, joten askel lyhenee väistämättä. Kovaa maata jalkojen alla on tunnusteltava tarkoin, sillä näkyvyyttä ei ole. Varomaton askel sivulle tai liian suuri harppaus eteenpäin saattaa saada jalat kastumaan tai sinut horjahtamaan kokonaan sivuun polultasi. Epäilys kasvaa suuremmaksi ja saa sinut puntaroimaan valintojasi valitsemallasi tiellä. Lopulta on vaikea luottaa enää mihinkään, minkä luulit olevan oikeaa ja hyvää, toimivaa, oikeudenmukaista ja rehellistä. Se juuri on epäilyksen tarkoituskin.

Epäilys saattaa olla suuri uskon horjuttaja ja se voi alkaa yllättävänkin pienestä asiasta, joka ensin tuntuu mitättömältä, mutta kasvaa salakavalan äkkiä kohtuuttoman suuriin mittasuhteisiin, jolloin sitä on enää vaikeaa pitää aisoissa. Epäilys saattaa kohdistua taloudelliseen huolenpitoon, työn jatkuvuuteen, rakkauden kestävyyteen, terveyden riittävyyteen, ystävään luottamiseen tai lupauksen pitämiseen. Kestääkö terveyteni? Jatkuuko työsuhteeni? Jos työsuhteeni on vaakalaudalla, miten käy taloudellisen tilanteeni? Pystynkö tekemään sen mitä lupasin? Olenko luottamuksen arvoinen? Kyse ei ole omasta tahdosta, vaan epäilyksestä ja sen mukanaan tuomasta pelosta tilanteessa, jossa tulisi luottaa ja uskoa.

Tiedän, että usealle epäilykselle on kokemuksen mukana tuomat perusteensa ja olen itse liiankin taipuvainen varmuuden välttämisen estämiseen ja varman päälle varmuudella ottamiseen. Kaikkea ei kuitenkaan voi, eikä pysty suunnittelemaan. Ja epäilyksen kanssa ei voi leikkiä, sillä se muuttaa monen asian helposti epäuskoksi todella pienin sanojen kääntein: oliko, sanoiko, tekikö, lupasiko ...? Epäilyksen tie on horjuva ja epävakaa. Raamattu kuvaa epäilevää ihmistä meren aalloksi, jota tuuli heittelee sinne tänne. Minusta tuo kuvaus on osuva, sillä epäilyksen kasvaessa liian suureksi on olosikin sellainen - kahtaalle heiluva, epämääräinen. Ja lopulta epäilys ei anna sinulle mitään. 

"Jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille auliisti ja moittimatta, niin se hänelle annetaan. Mutta anokoon uskossa, lainkaan epäilemättä. Joka epäilee, on kuin meren aalto, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminenluulko saavansa Herralta mitään, kahtaalle häilyvä mies, epävakaa kaikilla teillään."

- Jaakobin kirje 1:5-8 - 

Epäilyksen ja uskon raja on häilyvä. Epäilys saa uskon loittonemaan ja petaa sijaa epäuskolle. Toisaalta usko on lähempänä epäuskoa kuin samantekevää olotilaa. Epäilykselle ei saisi antaa yhtään enempää valtaa, kuin sille kuuluu: epäilyksen tulisi aina olla ohi menevää, muuten se vie mennessään. Itse olen taipuvainen koettelemaan liikaakin asioita, jotka ravistelevat perusturvallisuuden tunnettani. Perusturvallisuuteen kuuluu meillä jokaisella varmasti hyvinkin erilaisia asioita. Tällä tiellä on kuitenkin muutama iso kuoppa, joihin saattaa sitten jäädä rypemään pitkäksikin aikaa, jollei tajua epäilyksen tullessa harpata suorin jaloin yli, kuten yksi viisas ihminen minulle kerran sanoi. Se on ainakin minulle helpommin sanottu kuin tehty. Mitään en kuitenkaan koskaan ole saavuttanut epäilemällä. Suurimmat saavutukset ovat aina tulleet uskomalla. Uskomalla Jumalaan, uskomalla armoon,  uskomalla rakkauteen, toisiin ihmisiin ja hyvyyteen. Ja miten pieneksi olen noina epäuskon hetkinä tuntenut itseni! 

A-i-n-a kun koen epäonnistuneeni ja epäileväni, palaan ajatuksissani Pietariin tai luen hänestä Raamatusta. Tämänkin epäilyksen keskelle sain lohdutusta Pietarin vaelluksesta Jeesuksen vierellä hänen opetuslapsenaan. Raamatussa kerrotaan, miten Jeesus erään pitkän päivän päätteeksi pyytää opetuslapsia lähtemään järven toiselle rannalle veneellä. Jeesus itse vetäytyy rukoilemaan yksinäisyyteen. Opetuslapset ovat veneessä jo kaukana rannasta, kun Jeesus tulee heidän luokseen kävellen veden päällä. Silloin Pietari kysyy Jeesukselta "Oletko se todella sinä? Jos se todella olet sinä, niin käske minunkin tulla luoksesi vettä pitkin." Jeesus sanoo Pietarille "Tule!" ja niin Pietari astuu veneestä veden päälle mennäkseen Jeesuksen luo. Veden päällä aallokossa seistessään hän kuitenkin alkaa epäillä ja sen seurauksena Pietari alkaa vajota veteen. Jeesus ojentaa kätensä ja pelastaa Pietarin, mutta kysyy häneltä "Miksi epäilit?"

"Hän (Jeesus) sanoi: "Tule!" Niin Pietari astui veneestä ja käveli veden päällä mennäkseen Jeesuksen luo. Mutta kun hän näki tuulen voiman, hän pelästyi ja alkoi vajota. Silloin hän huusi: "Herra, pelasta minut!" Jeesus ojensi heti kätensä, tarttui häneen ja sanoi: "Sinä vähäuskoinen, miksi epäilit?"

- Evankeliumi Matteuksen mukaan 14: 29-31 -

(lihavointi kirjoittajan)

Nii-in. Miksi minä epäilin? Jälleen kerran olen uudestaan tajunnut sen, että lopulta jäljellä on vain yksi asia, jonka totuutta ei pysty millään epäilyksellä muuttamaan tai kiertämään, sillä se kantaa aina. Tänäkin päivänä risti karkoittaa pelon, pelastaa ja poistaa epäilyksen vaikka sumu olisi sakeimmillaan. Minun tarvitsee vain ojentaa käteni ristiä kohti ja ottaa seuraava askel. Risti kantaa kyllä ja kestää kaikki epäilykseni horjumatta tippaakaan.