Eräänä kauniina päivänä

Syksyn viimeiset lämpöiset päivät ovat ohi, kun päätän putsata kasvimaan vierustan laatoituksen ja perata pensasaidan alustan rikkaruohoista. Märkä sumu vihmoo kasvojani ja isotuomipihlaja-aidan oksien heilahdellessa vesipisarat räiskyvät silmälasien linsseihin saaden ympäristön näyttämään sateiselta, vaikka oikeasti ei sada, vihmoo vain sumua. Haen välillä sisältä lisää lämmintä päälleni, sillä märät oksat kastelevat tuulitakin hihat läpikotaisin. Hetkessä läpimäriksi kastuvat puutarhahanskat saavat käsien ihon kutisemaan ja nousemaan pienille rakkuloille - likainen, märkä maa ja kosteus yhdessä saavat sen aikaan joka kerta. 

Huomaan, että pensasaidan juurelle pitäisi lisätä kuorikatetta hyvä kerros. Paikka paikoin katekangas näkyy, enkä muista koska kuorikatekuorma on edellisen kerran haettu. Useampi vuosi siitä kuitenkin on aikaa. Ehkä ensi keväänä sitten, jos meillä on ylioppilasjuhlat. Kaksoistutkinnon tekijä taisi mennä ensimmäiseen ylioppilaskokeeseen täysin valmistautumatta. En voi olla soimaamatta itseäni, vaikka kuinka yritän. En vain ymmärrä, miten erilailla voi asioihin suhtautua. "Ainahan voi uusia" - oli vastaus. Huokaisen ja kasaan viimeiset rikkaruohot kottikärryn korkean kuorman päälle. Kottikärryn kumi on jälleen lyssy. Miksi sen huomaa vasta kun kuorma on päällä? Eräänä kauniina päivänä hankin kottikärryn, jossa on umpikumiset pyörät.

Saan työn tehtyä ja kuskaan puutarhajätteen joutomaan nurkkaan odottamaan seuraavaa reissua kaatopaikalle. Kumpa pojille ei sattuisi vahinkoa taas. Peräkärry on korjattavana, kun se edellisellä reissulla lähti irti vauhdista. Vahinkohan se oli. Aisa meni vinoon, etureuna painui sisään puuhun törmätessään ja lattiavaneri murtui. Kuomuun tuli hyvän kokoinen reikä. Onneksi kukaan ei loukkaantunut. Pysähdyn joutomaan reunalle ja huomaan kylmässä syysviimassa heiluvat peukalonpään kokoiset vadelmat, jotka vilahtelevat oksien lomassa. Hyviä ne ovat edelleen, joskin vetisiä ja syön hiljaisena puskan vieressä seisoen pois jokaisen, joka silmiini osuu. Sisemmällä vadelmapusikossa olisi vielä varmasti lisää, mutta en jaksa lähteä rämpimään. Märät hanskat on jo saatava pois kädestä, iho kihelmöi ja kutina on aivan valtava.

Sisällä laitan pyykkikoneen päälle, vaihdan parisänkyymme lakanat ja laitan syömistä. Abiturientti lämmittää itselleen ruuan vasta seuraavan lukutauon aikana. On hiljaista, vain ilmanvaihtokoneen tasainen hurina seuraa kulkuani huoneesta toiseen. Selaan postin, joka on haettu eilen illalla. Isosta kirjekuoresta löytyvät nuorimman pojan koulukuvat. Hän on katsonut kuvansa itse jo eilen ja uusi kuvamagneetti on viety paikoilleen keittiöön mikron kylkeen viimevuotisen tilalle. Siinä ne ovat olleet jo vuosia. Ainoat magneetit, mitä koko talosta löytyy. Katselen koulukuvaa ja ihmettelen jälleen kerran, miten nopeasti aika kuluu. Kuin eilinen on se päivä, jolloin lapsivesi yllättäen meni kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa muuttoillan päätteeksi. Pakkasta oli lähes kolmekymmentä astetta ja maatessani farmariautomme takapenkillä matkalla sairaalaan tarttui takkini kiinni penkkiin, kun lapsivesi valuessaan jäätyi tammikuun alun kovassa pakkasessa. Keskolassa kului neljä viikkoa ja tälle pojalle hankin ensimmäisen kantoliinan, kun ei kolmen alle viisivuotiaan kanssa meinanneet kädet riittää millään. En muista tuosta ajasta juuri mitään, mutta ei se haittaa. Valokuvia on onneksi paljon. Samanaikaisesti mies teki reissutöitä ja remontoi nykyistä kotiamme. Ja tänään sama poika tuijottaa minua koulukuvasta hieman silmät sikkaralla, murrosikä hyvässä vauhdissa. Enää vähän aikaa ja hänkin on äitiään päätänsä pidempi, niin kuin isot veljensä.

Ekaluokkalaisen tultua koulusta on kiire kova. Läksyt pitää tehdä, syödä nopeasti ja ehtiä vielä kaverillekin. "Ja äiti. Mä sain tänään unohduksen. En tehnytkään niitä läksyjä ilttiksessä eilen vaikka sanoin niin." Oman vilpillisyyden myöntäminen saa itkun tirahtamaan. "No, et tee näin enää toiste, ethän? Ei saa sanoa, että läksyt on tehty, kun äiti kysyy, jos et ole niitä tehnyt." "Joo. Äiti mä meen nyt, soita sitten kun pitää tulla kotiin." Vaaleanpunainen polkupyörä vilahtaa pensasaidan vierestä kadulle. Eräänä kauniina päivänä huomaan hänen kasvaneen naiseksi. Ailahdus käy sydänalassani. 

Hoidan viimeisiä työasioita, enää kaksi työpäivää jäljellä. Sitten jotain, en tiedä mitä. Työnhaku ei ole vielä tuottanut tulosta. Pahin ihmettely on jo ohitse, mitä sitä vatvomaan. Ei se harmitusta silti pois pyyhkäise noin vain. Kumpa voisikin vain astua suoraan seuraavaan askelmerkkiin ja ponnistaisi sitten onnistuneesti ylös, näkisi maiseman, koko horisontin ja sitten laskeutuisi alas. Sekunnin murto-osissa silmiin olisi piirretty kuva, jonka voimin jaksaisi kyselemättä, ihmettelemättä sen enempää. Vaan ei niin ole käynyt tähänkään asti, silti ajoitus on ollut aina erittäin hyvä, täydellinen suorastaan. Luotan suunnitelmaan, joka ei ole minusta itsestäni kiinni ulkoistamatta omaa vastuutani asiassa mitenkään, mutta myönnän, että helposti se ei käy. En halua edes huokaista, mietin vain, että mitähän seuraavaksi? Eräänä kauniina päivänä se selviää kyllä.

Tytön tultua kotiin käymme kaupassa ja haemme sitten polkupyörillä päiväkotilaisen pois hoidosta. "Voi äiti, sä tulit pyörällä! Voi äiti"! Pieni matka, vain pari minuuttia ja yksi mutka, oikaisu nurmikon poikki: "Oikotie! Äiti! Sä ajoit oikotietä!" Siililapaset takertuvat kylkiini ja viisivuotias nojautuu selkääni vasten pyörän tarakalla. Eräänä kauniina päivänä hänellä on oma lapsi pyörän tarakalla. Muistaakohan hän sitten tämän syksyn?

Illalla koulukuvan poika tulee kirjoittaessani makoilemaan sängyn päälle ja kertomaan päivän kuulumisia. Kasvua tapahtuu vauhdilla joka päivän verran eteenpäin kohti täysikasvuisuutta. Iloitsen siitä, että hän haluaa jakaa päivänsä kanssani. Tiedostan, miten heikot eväät voin antaa ja toivon hartaasti, että ne riittävät sysäämään hyvään vauhtiin kohti omilla siivillä lentämisen taitoa. Silmäkulmaani kasvaa kyynelkumpu, joka kuitenkin vetäytyy takaisin kyynelkanavaan huokaistessani syvään. Niiskautan kuuluvasti, sillä tiedän, että eräänä kauniina päivänä niin tapahtuu. 

"Mutta minä turvaan sinuun, Herra,  ja sanon: " Sinä olet minun Jumalani!" Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät."

- Psalmi 31: 14-15 -