Kauneutta ja häpeää

Olen ihaillut vasta vuosi sitten syntynyttä perhettä, joka kohta laajenee kolmihenkiseksi ensimmäisen lapsen myötä. Vierailu tuon perheen suloisessa kodissa, missä juuri hankitut lastenvaunut seisoivat eteisessä, sai minut jälleen siirtymään ajassa taaksepäin. Muistan esikoiseni raskausajalta elävästi juuri sen hetken, kun itse kannoimme vaunut sisään raskauden loppupuolella. Mieheni hämmästyi omaa reaktiotaan niin, ettei saanut sanaa suustaan. Hän totesi koko raskauden ja tulevan perheenlisäyksen konkretisoituneen täsmälleen tuolla hetkellä lastenvaunujen läsnäoloon - meille todella tulee vauva.

Maistelin tulevan isän vasta valmistetuista pavuista huolella valmistamaa kahvia ja ihailin espresson päälle piirtyviä kauniita kuviota. Imin itseeni nuoren perheen kodin tunnelmaa, vasta leivotun pullan tuoksua, helliä katseita. Kuuntelin tulevan isoäidin ja isoisoäidin huokauksia heidän ihastellessaan suloisia vauvanvaatteita, jotka oli kauniisti laskostettu vanhan piirongin laatikoihin odottamaan päivä päivältä lähestyvää syntymää. Liikutuin niin, etten alun jälkeen saanut juuri mitään sanottua koko vierailun aikana, ehkä minun ei tarvinnutkaan. Oli helpompi tarkastella nuoren äidin käytettynä hankkiman ompelukoneen alalangan nousussa olevaa ongelmaa, kuin jakaa tuoreet tuntemuksensa siinä ja nyt. Ne tavoittavat heidät tätäkin kautta - uskon.

Naiseus, painonnousu, hormonit ja työnhaku kirvoittivat hiljattain myös monta hyvää naurua hyvässä seurassa. Loppuvan työkaveruuden haikeus ei viipynyt paikalla kauan, vaan sai väistyä huumorin ja yhdessäolon tieltä. Naisten keskinäinen, luottamuksellinen jakaminen ja ajatusten vaihto sisältävät jotakin sellaista syvää ymmärrystä, missä jokaiseen asiaan ei tarvita sanoja, riittää katse tai hyväntahtoinen nauru ja jokainen paikallaolija tietää, miksi heillä on niin hyvä olla. Viime päivien aikana olen ihmetellyt elämän monimuotoisuutta ja kauneutta - sitä, miten erilaisten ihmisten polut voivat ristetä täydelliseksi kokonaisuudeksi Kaikkivaltiaan kutomana. Jos näiden naisten polkuja katselisi ylhäältä, näyttäisi polkujen verkosto täydelliseltä matkasuunnitelmalta. Olen kiitollinen jokaisesta heistä, sillä he ovat tietämättään kasvattaneet minua enemmän kuin moni muu asia juuri tämän polun varrella. 

Työn loppumisen lisäksi perheessämme on koettu fyysisiä kolhuja ja loukkaantumisia. Jokainen kolmesta autosta peräkärry mukaan lukien on ollut jonkinlaisessa liikenneonnettomuudessa ja kahta lasta viidestä on paikkailtu jotenkin lääkärin toimesta. Kaikki tämä on tapahtunut samaan vajaan kahden viikon ajanjakson sisään työn loppumisen kanssa. Olen ollut alakuloinen aluksi syystäkin, mutta kun se ei ole ottanut väistyäkseen, olen joutunut pohtimaan mielialan mataluuden todellista syytä hieman syvemmältä.

Huomasin viimeisimpien vastoinkäymisten ilmaantuessa toisensa jälkeen, että näkökulmani alkoi luottamuksen ja toivon sijaan kallistua pelon, turvattomuuden ja vääryyden kokemisen puolelle ikään kuin jo odottamaan seuraavaa iskua, tappiota tai elämän epäoikeudenmukaisuutta. Sen sijaan, että kaiken keskellä kiinnittäisin huomioni asioihin, jotka haluaisin muistaa, huomaan rypeväni asioissa, jotka haluaisin oikeasti mieluummin unohtaa - tai ainakin haluaisin muistaa ne aivan eri näkökulmasta, kuin miten ne nyt olivat painumassa syvälle sisimpääni. Ja tämän lopulta itse tajuttuani minua alkoi hävettää - ensin vähemmän, sitten enemmän ja lopulta niin vietävästi. Häpeän sitä, että jokin aika sitten mieheni todella oli lähellä kuolla ja sitten kun siitä ja monesta muustakin asiasta on kuitenkin selvitty hyvin ja elossa, eivät noiden tapahtumien jälkimainingit enää olekaan vieneet minua eteenpäin, vaan kasvun tarvetta löytyy edelleen. Olenko oppinut mitään todellisesta luottamuksesta matkan varrella?

Häpeän, kun huomaan uuden kolhun saatuani takertuvani vielä pikkuseikkoihinkin ja ne lopulta lähes onnistuvat suistamaan minut tieltä. Häpeän sitä, että keskityn vääriin asioihin. Häpeän sitä, että en osaa asettaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Häpeän sitä, että en pohjimmiltani osoita olevani aidosti kiitollinen, jos keskityn näkemään ja elämään vain ne huonot asiat ympärilläni. Häpeän keskeneräisyyttäni, sillä luottamukseni ei tunnu kasvaneen juuri yhtään. On helpompi sanoa luottavansa, kuin todella elää tuo luottamus todeksi päivä toisensa jälkeen, kolhu toisensa perään samalla elämästä nauttien.

Häpeä on kuitenkin voitettavissa todellisella rakkaudella, joka ei koskaan häpeä eikä häviä. Rakkaus kasvattaa persoonaa ja vaalii sitä. Häpeä latistaa, lannistaa, kahlitsee ja tuhoaa. Rakkaus ei tuomitse persoonaa koskaan, ainoastaan väärät teot. Sen sijaan, että stressaisin asioilla, joihin en voi vaikuttaa ja joille en voi mitään, koska ne eivät ole hallinnassani, voisin keskittyä jälleen paremmin siihen, millä todella on merkitystä. Jokainen arkinen asia on osa elämää ja vain tässä hetkessä elämä on läsnä. Elämässä ei voi välttyä kolhuilta, sillä myös ne värittävät elämää. Elämän väri riippuu näkökulmasta, josta sitä katson ja tuosta näkökulmasta minä olen itse vastuussa. Kipeintä asiassa tekee se, että haluaisin jo sanoa oppineeni jotakin, mutta huomaan olevani vielä hyvin keskeneräinen, kasvua tarvitseva. Kaikista vaikeinta on paljastaa toisille keskeneräisyytensä, voimattomuutensa ja tarvitsevuutensa ihan arkisten asioiden ja arjen haasteiden keskellä.

Se, että uskaltaa näyttää olevansa keskeneräinen, tarvitsee rakkauden läsnäoloa. Se, että uskallan kohdata häpeäni ja keskeneräisyyteni saa minut kohtaamaan todelliset haavani ja se tekee kipeää. Mutta todellisen rakkauden ympäröimänä uskallan tehdä sen, uskallan olla rakastettu haavoille saakka. Minun Taivaallinen Isäni tietää tämän myös. Hän rakastaa minua ehdoitta ja kasvattaa rakkaudellaan oikeaan suuntaan, pois häpeästä, syvemmälle rakkauteen. Pikkuhiljaa keskeneräisyyteni haavat paranevat ja kerran päivänä ne umpeutuvat täydellisesti. Vain se, joka rakastaa itseään voi rakastaa muita ja pystyy rakastamaan elämää ympärillään. Häpeä ei rakkautta kasvata. 

Minun todellinen kompastuskiveni on siinä, että yritän edelleen välillä hallita ulkoisia olosuhteita ja asioita, joista vähälle lopulta voin tehdä yhtään mitään. Sillä ei elämä ole hallittavissa, se on elettävissä.  Harvalla asialla, jonka kanssa juuri nyt arjessa takkuamme, on lopulta mitään merkitystä ikuisuusnäkökulmasta katsottuna. Jokaisella meistä on sisimmässä kolo, jonka vain todellinen rakkaus voi täyttää. Ja tuo rakkaus tuo tullessaan sisäisen turvan, jota mikään ulkopuolinen asia ei oikeasti voi horjuttaa. 

Olen uudessa elämänvaiheessa, vielä ilman varmaa tietoa seuraavasta työpaikasta. Jälleen kerran  moni asia on saanut uusia merkityksiä ja usko kasvaa pikkuhiljaa vieden kohti luottamusta, jota en ajatellut koskaan voivani saavuttaa. Häpeä on väistymässä ja keskeneräisyyteni kanssa tiedän, että 'olen polkuni päässä, tuhansista erään ja niitä täynnä on maa'.

Exitin kappale Kauneutta ja Kipua aukeaa sinulle seuraavasta linkistä Spotifyn kautta.

Siunattua viikkoa juuri Sinulle - uskalla luottaa ❤

https://open.spotify.com/track/1gRd5gFkJgrRp7SjB7qZFP

Lainaus Aila Meriluodon runosta Jälkeenpäin