Avasinko oikean oven?

Vuoden vaihduttua aloitin uuden työn. Sain kyselyn nykyiseltä työnantajaltani jo aiemmin syksyllä, mutta olin juuri lupautunut sijaisuuteen toisaalle. Lisäksi tarjottu työ suuntautui alalle, jonka kuullessani korviini tulvi ainoastaan kysymyksiä ja ihmetystä - minäkö työskentelisin alalla, joka on ainoastaan liipannut minua läheltä aikaisemmin, mutta kokemusta ei ole? Eikö jonkinasteinen tietämyskin olisi suotavaa? En silti halunnut tyrmätä työtarjousta heti. Pyysin aikaa miettimiseen ja rukoukseen. Työnantaja ymmärsi empimiseni, mutta kertoi hänen puoleltaan asian olevan selvä.  Pallo vieri syliini, enkä yhtään tiennyt mitä minun tulisi tehdä. Niinpä päätin, että Luoja, joka minut on luonut, tietää kyllä vastauksen ja heitin pallon hänelle. Painolasti harteiltani helpotti hetkeksi.

Päädyin pyytämään Jumalalta yhtä asiaa: sulje väärä ovi ja avaa oikea. Anna varmuus, lepo ja rauha oikean valinnan edessä. Anna harkintakykyä, oikeaa mielenlaatua ja sitten rohkeutta hyväksyä valinta ja mennä täysillä sitä kohti oli se sitten kumpi työ tahansa. Sinä tunnet minut ja tiedät mitä minä tarvitsen. Näytä minulle oikea tie!

Elämässäni on ollut lukemattomia tilanteita, joissa olen heti tiennyt, miten tulee valita tai mitä haluan - ja niitä on takuulla enemmän kuin niitä toisia, jolloin en ole tiennyt lainkaan mitä minun pitäisi tehdä. Nyt olin kuitenkin vaikean valinnan edessä: sijaisuus, jonka olin lupautunut hoitamaan herätti minussa kiinnostusta ja jopa halua opiskella syvemmin alaa, jolle olin aikoinaan koulutuksen hankkinut. Toisaalla minulle tarjottiin työtä, jonka luonteen tiesin aiemmasta kokemuksesta istuvan minulle kuin hansikas, mutta minun täytyisi siirtyä vieraalle maaperälle ja alalle, josta en montakaan asiaa tiennyt. Moni muukin asia hieman mietitytti: koeaika alkaisi taas alusta, mitä jos en sittenkään ole sovelias? Lomat nollautuisivat, työkaverit vaihtuisivat jne. Lisäksi arvelin, että alku tulisi olemaan ei-mitenkään-vähän haasteita täynnä jo pelkän uuden oppimisen määrän takia. Aikaa kului ja syksy lähestyi loppuaan. Joulukiireet alkoivat. Ja yhtä varmasti kuin päivät kuluivat, alkoi toinen aukinaisista ovista sulkeutua toisen pysyessä hiljaa auki, jämäkästi, narisematta, heilumatta.  

Työ alkoi vauhdikkaasti, mutta ei ilman haasteita. Suurimmat haasteet minun oli kohdattava itsessäni ja kärsimättömässä luonteessani. Uuden oppiminen edistyi, mutta en ollut tyytyväinen omaan suoritukseeni. Vaikka pidin työstä ja sen tuomista haasteista, en voinut välttyä siltä ajatukselta, että oli haukannut liian ison palan tai oikeasti jopa valinnut väärän oven. Työkaverit ja esimies olivat kannustavia, mutta sisälläni vaahtosi. Aika ajoin mielessä kävi myös ajatus siitä, että yhtälö on mahdoton jopa Jumalalle, johon olin mielestäni turvautunut tähän saakka. Mutta olinko sittenkään oppinut todella luottamaan Jumalan johdatukseen elämässäni? 

Eräänä päivänä esimies ohjasi minut tuotannon puolelle. Työn alla olevissa tuotteissa olisi ominaisuuksia, joihin olisi hyvä tutustua. Kävelin halliin ja kosketin ensimmäisen lopputuotteen pintamateriaalia: sormenpääni kulkivat kudospinnalla, keskisormen pää kokeili varovasti kovaa ja terävää, hieman rosoista reunaa. Sormeni koukistuivat kynsien hakiessa kohtisuoraa asentoa pintamateriaalia vasten ja kuin ulkomuistista käteni veti kynsiä pitkin materiaalia saaden kuuluviin tutun äänen. Selkäpiissäni meni väre, kun käännyin tuotannon puoleen ainoastaan tarkistaakseni vastauksen, joka jo kupli sisälläni pyrkien ulos...

Mökille joka viikonloppu. Pitkä automatka ei teettänyt viisivuotiaalle ongelmia, olinhan laulanut tauotta lastenlauluja auton takapenkillä jo kaksivuotiaasta saakka. En muista, että minua olisi koskaan pyydetty olemaan automatkalla laulamatta. Joskus äiti ja isä esittivät laulutoiveita, joskus he lauloivat mukana. Ainoastaan isän selkänojan potkiminen sai aikaan ärähdyksen ja ison käden heilahduksen selkänojan ja potkivien jalkojen välissä. Toisinaan tappelu pikkusiskon kanssa johti auton pysäyttämiseen tien sivuun. Mutta laulaa sai sen minkä jaksoi ja niin matka taittui nopeammin. 

Uiminen oli mökillä parasta mitä tiesin, mutta uimaan ei päässyt kuin laiturin kautta menemällä syvään veteen toisen vanhemman kanssa tai isän riiputtaessa käsistä laiturilta. Emme saaneet olla pikkusiskon kanssa uimataidottomina rannassa ilman vahtia, mutta eihän sitä oikeaksi rannaksi voinut lapsen mielestä edes sanoa, sillä hiekkaa ei ollut. Ainoastaan suota ja laituri. Tänä kesänä tuo kaikki kuitenkin muuttuisi, oli isä kertonut. Kaivinkone oli käynyt aiemmin ruoppaamassa mökkirannan ja kaivamassa inhottavan suokaistaleen pois mökin edestä. Jäljellä oli ruskeaa mutaa ja suopaakkuja, joita velloi vesirajassa edestakaisin. Suokaistaleesta puuttui pala, ihan kuin jättiläinen olisi nostanut yhden palan pois metsälampea kuvaavasta palapelistä. Minua inhotti, mutta isä vakuutti, että tähän tulisi nyt hiekkaranta. En tiennyt ällöttävämpää tunnetta vedessä kuin sen, miltä mutapohja tuntui varpaiden alla. Muistan, miten sillä kertaa ajattelin, että isä on väärässä. Näin silmissäni kesälomamatkojen Itä-Suomen vaaleat hiekkarannat ja kirkkaan veden ja tiesin, että sellainen yhtälö ei olisi mahdollinen. No mitä sitten? "Kohta näet", oli isän lyhyt, mutta vakuuttava vastaus.

Mökille saapuvat perhetuttavat toivat peräkärryssä paksun, pitkän, ruskean käärön, jossa oli suuria, vaaleampia läikkiä. "Se on viiraa", oli kommentti. Sellutehtaalla oli huollon yhteydessä vaihdettu sellukuljettimen hihna - viira. Tuttavaperheen insinööri-isä oli saanut hankittua kyseisen viiran ja nyt se oli matkannut mökille. Miesvoimin painava viira kannettiin rantaan ja saatiin kovan työn seurauksena levitettyä ruopatulle alueelle. Muistan, miten viiraa leikatessa miehille tuli haavoja, sillä materiaali oli erittäin jäykkää ja vaikeasti muotoiltavaa. Reunat olivat terävät ja joustamattomat. Kudos oli sileää, mutta kynnellä pintaa vedettäessä siitä kuului ääni, joka muistutti nopeasti kiinni vedettävän vetoketjun vinkaisua. Kynsien liike viiran pinnalla sai kutittavat väreet kulkemaan pitkin selkää.

Viira jäi ensin kellumaan rantaan veden pinnalle ja se ankkuroitiin paikoilleen kuivalle maalle mm hiekalla. Seuraavaan aamuun mennessä viira oli painunut mutapohjan päälle koko ruopatulle alueelle ja pitkältä tuntuvan päivän ajan sen peittämälle alueelle levitettiin hiekkaa - niin rannalle kuin veteenkin. Seurasin touhua laiturilta rannan tuntumasta. Illalla mökkisaunasta päin sain juosta hiekkarannalle leikkimään ja uimaan. Isä oli oikeassa - hiekkaranta! Viiran mahdollistama hiekkapohja ulottui puoliväliin laituria ja sen ansiosta laiturilta pystyi uimaan rantaan siten, että jalat osuivat ylös noustessa hiekalle inhottavan ja liejuisen mutapohjan sijaan. Viira ja jo nurmettunut hiekkaranta ovat tänäkin päivänä paikoillaan mökkirannassa. 

Vastauksen kupliessa kielen päällä sisälläni velloi samaan aikaan. Lähes satavarmasti tiesin tuotannon vastauksen pintamateriaalista, mutta minun oli saatava kuulla se ääneen sanottuna - kyllä! Se on viiraa! Lopputuote oli lähdössä puunjalostustehtaalle.

Pieni kohtaaminen viira-materiaalin kanssa pyyhkäisi kerralla pois epäilykseni siitä, olinko valinnut työhön liittyen oikean oven vai en. Huoleni siitä, että minulla ei omasta mielestäni ollut  tarpeeksi aikaisempaa tietämystä uuteen työhöni liittyvistä asioista haihtui hetkessä pois. Ei minulla tarvitsekaan olla, sillä kokonaisuus on Jumalan hallinnassa! Jokainen kokemukseni elämässäni on johtanut minua eteenpäin tähän pisteeseen tiellä, jolla olen tänä päivänä. Oma isäni tiesi, miten toteutetaan hiekkaranta suolammen reunaan, vaikka epäilys pienen tytön mielessä ei olisi voinut olla suurempi. Pystyinhän pienenä lapsena näkemään ainoastaan huonon lähtötilanteen. Taivaallinen Isäni kutoo yhteen jokaisen asian elämässäni siten, että niistä muodostuu kokonaiskuva, jonka Hän jo näkee. Minun tulee Hänen lapsenaan levollisin mielin vahvasti luottaen kulkea pitkin tietä, jonka Hän minulle viitoittaa.

Työvalinnan tehdessäni avonaisen oven kynnys vielä oli nähtävissä, mutta sen pidemmälle en pystynyt näkemään. Valo ikään kuin pysähtyi kynnykselle odottaen, että kantaja ottaisi askeleen ja veisi valon mennessään kynnyksen yli. Ei siksi, että kynnyksen toisella puolella olisi pimeää tai turvatonta vaan luottaakseen siihen, että se reitti, mikä häntä odottaa, sisältää juuri oikean määrän askeleita juuri oikeaan suuntaan. Varuste, jota tarvitaan tuolla reitillä kulkemiseen ei ole ainoastaan valo, vaan ennen kaikkea luottamus siihen suunnitelmaan, jonka on olemassa, mutta jota itse et voi nähdä kuin taakse päin katsoessasi - vain todetaksesi, että kaikki on tapahtunut suunnitellusti ja huolella. Siksi, että sinä kasvaisit ihmisenä ja oppisit luottamaan yhä enemmän siihen, että Jumala kyllä pitää huolta. Minun luottamukseni Jumalaan on jälleen lisääntynyt - kiitos siitä.

"Hiljene, sieluni, Jumalan edessä! Hän on kallio, hän on minun pelastukseni, hän on linnani, minä en horju. Jumalassa on pelastukseni ja kunniani. Hän on luja kallio, hänessä on turvani. Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä kaikki, mikä sydäntänne painaa!"

- Psalmi 62: 5-8 -