Minun matkani muutokseen 1/3

Olen hiihtänyt edellisen kerran 24 vuotta sitten. Voit lukea syistä blogini tästä tekstistä.  Kunnes muutama viikko sitten jokin naksahti. Mikä tuon naksahduksen sai aikaan? Oliko se kaunis maaliskuun alun ilma? Kateus, joka sai muiden joen jäällä hiihtävien elämän näyttämään paremmalta ja hyvävoimaisemmalta? Vai ystävän suora kysymys luonteen piirteistä ja liikunnan vähyydestä jutellessa "Ja sekö oli sitten kerralla siinä? Oikeasti!? Siitähän on jo yli kakskymmentä vuotta?" Vai oliko se kuitenkin kynnys, jonka yli päätin viimein astua ja haudata vanhan taakse? Ottaa askeleen kohti uutta ja päättää, että vanhaan ei ole enää paluuta? Itsensä ylittäminen oli tässä asiassa omalla kohdallani kypsymisen tulos. Niin se oli myös silloin, kun päätin avata sydämeni Jeesukselle kohta 24 vuotta sitten.

Olet varmasti huomannut mediassa Mahdollisuus muutoksen -kampanjan mainostuksen sekä saanut postissa kotiin Elämäsi mahdollisuus -vihkosen? Tämä on minun omakohtainen muutoskertomukseni.

Lapsuuteni vietin kerrostalossa ja ollessani 13-15 -vuotias eräs perhe samasta kerrostalosta tuli uskoon: isä, äiti ja kolme tytärtä. Muistan miten minusta oli erittäin mielenkiintoista kuunnella heidän uskoontulokertomuksiaan, joita perheen tytöt innoissaan kertoilivat viettäessämme aikaa yhdessä kotikerrostalon pihamaalla. Kävin rippikoulun ja muistan kaivanneeni jotain syvempää, mihin minua ei kuitenkaan osannut kukaan johdattaa. Olin rippikoulun jälkeen mukana muutamia vuosia kirkon erilaisissa toiminnoissa, mutta en löytänyt sieltä etsimääni. Pelkkä toiminnassa mukana oleminen ei riittänyt. Sittemmin nuoruus vei mukanaan monenlaisille poluille.

Ajoittain minua kuitenkin vaivasi ahdistus ja epävarmuus tulevaisuuden suhteen. Tuntui siltä, kuin kaikki olisi minusta itsestäni kiinni - koko tulevaisuus, ihan kaikki, minun, keskenkasvuisen ja tietämättömän varassa! Ja tämän keskeltä nousi kysymys - mitä jos epäonnistun? Ajattelisi, että ns.kympin tytöllä ei olisi sellaisia ajatuksia, mutta ajatus vaivasi minua silti säännöllisesti ja epäonnistumisen varjo leijui ylläni kuin musta pilvi. Sydämeni oli rauhaton ja levottomuus sisälläni ajoi monenlaisiin kokeiluihin, jotka haavoittivat ja lisäsivät ahdistusta entisestään.

Lukion viimeisellä luokalla tapasin pojan, johon en ainoastaan ihastunut, vaan rakastuin. Meitä yhdisti n-i-i-n moni asia kotiintuloajoista lähtien, mutta erotti yksi asia. Tämä erottava tekijä uhkasi murentaa koko kasvuun lähteneen rakkauden. Tuo poika nimittäin omisti henkilökohtaisen suhteen ja uskon Jeesukseen ja minulla sitä ei ollut. Hän oli löytänyt sen, mitä itsekin olin muutamia vuosia taaksepäin antaumuksella etsinyt - löytämättä. Tajusin, että olisin saattanut tuolloin aikaisemmin jo tulla uskoon, mutta kukaan ei ollut esittänyt asiaa minulle suoraan niin, että olisi kertonut sisäisen levottomuuteni ja tyhjyyteni tuskan selittyvän puuttuvalla omakohtaisella suhteella Jeesukseen.

Tavattuani tuon iloisen nuoren miehen tiesin, että hän jo omisti jotain sellaista, mitä ei kouluarvosanoilla tai pänttäämällä voisi saavuttaa - nimittäin sisäisen rauhan, josta ilo kumpusi. Hänen uskonsa ei ollut minulle ongelma - päinvastoin. Tiesin uskon vahvistavan hänessä ja lujittavan suhteessamme niitä ominaisuuksia, joita eniten kaipasin: uskollisuus, luotettavuus ja rehellisyys. Lisäksi minulla oli hänen seurassaan vahva tunne siitä, että tämän nuorukaisen rinnalla selviäisin mistä vain ja yhdessä ollessamme mikään este ei muodostuisi meille ylivoimaiseksi ylittää. Mutta rakkaus - se on kaksisuuntainen juttu, niin kuin olen tässä blogissani ennenkin todennut. Minun elämäntapani ja se, että en omistanut samaa sydämen uskoa kuin hän, meinasi tehdä suhteen minuun tuon nuoren miehen puolelta lopulta mahdottomaksi.

Jatkuu...