Minun matkani muutokseen 2/3

Jatkoa edelliseen tekstiin Minun matkani muutokseen 1/3

Keskusteluyhteys pojan ja minun välillä oli kuin olisimme tunteneet toisemme jo ikuisuuden. Keskustelimme kaikesta, aivan kaikesta, maan ja taivaan välillä. Hän ymmärsi hyvin nopeasti, että tämän tytön päätä ei käännettäisi mihinkään suuntaan niin vain ja antoi minun pitää pääni, haastaen kuitenkin välillä tiukastikin ajattelemaan ja miettimään asioita. Huomasin olevani kaiken koulussa ja kirkossa oppimani kanssa lopulta hataralla perustalla, ulkoa opitun, kyseenalaistamattoman tiedon ja perinteiden varassa.

Joistakin asioista omasin selkeän mielipiteen, mutta keskustellessamme huomasin myös asioita, joissa mielipiteeni oli kuin jonkun toisen oma, minun sellaisenaan omaksumani: kuin ulkoa opittu hokema, jonka merkitystä omalla kohdallani en ollut koskaan oikeasti miettinyt, mutta sellaisena se oli minulle opetettu. Ymmärsin, että luulin oikeiksi sellaisiakin asioita, joista minulla ei ollut mitään tietoa. Jotkin näistä asioista perustuivat raamattuun, jotkin ihmisten välisiin suhteisiin ja käyttäytymiseen, toiset itsensä tuntemiseen ja omien tunteidensa ymmärtämiseen tai siihen, millaista on oikeasti keskustella asioista, eikä vain olla jotakin mieltä. Noiden keskustelujen aikana aloin ymmärtää yhä enemmän itseäni, mutta myös sen, että välillämme on kuilu, jota en pystyisi ylittämään kuin yhdellä tavalla, enkä tiennyt, halusinko hypätä kuilun toiselle ja tehdä omakohtaisen valinnan.

Luin oma-aloitteisesti raamattua läpi koko lukion viimeisen vuoden. Etsin vastauksia kysymyksiin, joita minulla itselläni oli sekä väitteisiin, joita olin kuullut hengellisissä tilaisuuksissa yhdessä käydessämme. Miksikö lähdin mukaan hengellisiin tilaisuuksiin? Koska olin umpirakastunut, en halunnut päästää tuota nuorukaista niihin tilaisuuksiin yksinkään ja yhden kerran käytyäni tiesin osuneeni oikeaan - kiinnostuneita riittäisi iloiselle ja ulospäin suuntautuneelle nuorelle miehelle, jolla oli luonnonkiharat hiukset ja hymy, joka yltää korvasta korvaan.

Muistan, miten ensimmäisen kerran hengellisessä nuorten tilaisuudessa käydessäni ajattelin, että näillä mahtaa olla päässä jotakin vikaa?! Pitääkö siitä uskosta nyt noin vauhkota? Laulaa, rukoilla ääneen ja seisoa kädet kohti taivasta kohotettuna, kasvoilla autuas ilme? Tunsin suurta kateutta, sillä en ymmärtänyt miksi he tekivät niin. Päädyin jurottamaan takapenkissä niin selkeästi, että seuralaiseni joutui pariin otteeseen kysymään, olisiko sittenkin parempi lähteä pois...? Ei - olin päättänyt katsoa tämän kortin läpi kunnolla. Mielialani hieman nousi, kun huomasin tilaisuudessa muutaman lukiotoverin. Ajattelin, että kukahan heidät on saanut tänne lähtemään? Mieleeni ei todellakaan tullut, että he ehkä olivat tulleet sinne omasta tahdostaan ja löytäneet jo jotakin, mitä itse vasta etsin.

En kokenut yhdessäkään hengellisessä tilaisuudessa mitään erikoista kutsua tai tunnetta ottaa vastaan Jeesus sydämeeni, vaikka tuo kysymys hyvin usein noissa tilaisuuksissa esitettiinkin. Ei - minä en ollut saanut vastauksia kaikkiin kysymyksiini. Luin raamattua enemmän ja sitä mukaa kun kysymyksiä tuli, juttelimme poikaystäväni kanssa niistä aamuyön pikkutunneille saakka. Muistan, miten eräänkin kerran poliisit tulivat tarkistamaan samassa paikassa tuntikausia parkissa seisoneen automme ja kysymään, onko kaikki hyvin!

Vaikka kysymysteni määrä pieneni, ahdistukseni lisääntyi. Ylioppilaskirjoitukset menivät hyvin vuoroin raamattua, vuoroin ylioppilaskokeisiin lukien ja valmistautuen. Samoihin aikoihin aloin nähdä painajaisia, jotka herättivät minut öisin. Joka kerta painijaisissa toistui sama kaava eri muodoissa: viikatemies valitsi kaikki muut ympäriltäni paitsi minut - minä en koskaan tullut valituksi, vaan jäin ilman tuota mustaa rastia, merkintää. Heräsin useasti ääneen huutaen ja välillä koin, että tulevaisuudessa ei ole mitään toivoa. Kympin tyttö tulisi lopulta jossain kohtaa mokaamaan itse ja tulevaisuus näyttäytyi yhä useammin kaikkea muuta kuin valoisana. Ainoa lohtuni oli poikaystäväni, jota rakastin, mutta tiesin, että ei onneaan voi toisen ihmisen varaan rakentaa. 

Samoihin aikoihin suhteemme suurin ero alkoi kärjistyä erilaisten elämäntapojemme vuoksi ja poikaystäväni oli alkanut miettiä eroa. Hän ei vain pystyisi jatkamaan sitä sydämensä polkemista, jonka tyttökavereiden kanssa juhliva elämäntyylini hänessä aiheutti. Hän yritti välillä olla mukana, mutta ei pystynyt, sillä minusta tuli alkoholin vaikutuksen alaisena täysin toinen ihminen ja holtiton. Monesti seuraavana päivänä en edes muistanut edeltäneen illan tapahtumista mitään.

Jatkuu...