Linnut, kuopan reuna ja luottamus

Viime viikolla työmatkalla ajaessani näin lammessa kolme joutsenta, jotka olivat upottaneet kaulansa veteen. Valkoiset, suuret vartalot kelluivat vielä hyisen järven pinnalla hiljaa ja eleettömästi. Ohi ajaessani yksi joutsenista nosti kaulansa ylös jääkylmästä vedestä ja sen nokassa roikkui vesikasvin jäänteitä. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että vedenalainen kasvisto juuri jäiden lähdön aikoihin voisi ruokkia ketään tai mitään.

Toisena päivänä pysäytin autoni valtatien varteen, sillä minun täytyi hoitaa eräs asia. Minua harmitti, sillä migreeni oli taas iskenyt tajuntaan jo kolmannen kerran viimeisen kolmen viikon aikana. Migreenilääkkeen aiheuttama huono olo velloi sisälläni ja aurinkolaseista huolimatta kevätaurinko heijasti lumelta kirkasta loistetta niin voimalla, että arvelin kohta antavani ylen. Yritin keskittyä hiljaa ajamiseen tasaisella vauhdilla. Onneksi olin kuitenkin jo kotimatkalla. Mutta sitten tuli tuo pyyntö ja asia olisi hoidettava välittömästi. Mieluummin olisin vain jatkanut matkaani eteenpäin. Pelkästään auton pysäyttäminen tien reunaan levikkeelle tuntui huonovointisuuden keskellä ylivoimaiselta tehtävältä. Yritin pitää ajatukseni kasassa, sillä halusin päästä mahdollisimman nopeasti jatkamaan matkaa. Tällä kertaa en aikonut jäädä tunniksi autoon nuokkumaan migreenitokkuraa pois niin kuin viime viikolla.

Keskityin selviämään tehtävästäni, kun oikealla vilahti jotain. Käänsin hitaasti päätäni, ettei huonovointisuuden aalto voimistuisi entisestään. Tien vieressä, likaisella lumikinoksella minua katseli mustarastas. Se käänteli päätään aivan kuin olisi yrittänyt jutella. Avasin hiljaa auton ikkunan nähdäkseni paremmin. Olin vasta viime keväänä ymmärtänyt yhdistää nämä kaksi asiaa: tämän linnun ja sen upean äänen. Mustarastas otti hypyn hieman lähemmäksi ja sitten se aloitti kujerruksensa.  Tavallisesti migreenin ollessa pahimmillaan en pysty kuuntelemaan juuri mitään ääniä - makaaminen pimeässä huoneessa korvatulpat korvissa ja tyyny pään päällä ei ole mikään vitsi. En voinut ymmärtää, mitä tapahtui, sillä samassa hetkessä koin valtavaa iloa siitä, että näin mustarastaan. Kuuntelin sen laulua ja lintu hypähti taas lähemmäs. Sisimmästäni alkoi kummuta ilo, lohdutus ja huolenpidon tunne samanaikaisesti. Kyynel kohosi silmäkulmaani, kun mieleeni tulvivat tuttuakin tutummat jakeet raamatusta. "Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljon arvokkaampia kuin ne? Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?... Älkää siis kantako huolta huomisesta, sillä huominen päivä pitää huolen itsestään. Kullekin päivälle riittää oma vaivansa." (Matteuksen evankeliumi 6: 26-27, 34)

Tämä tuttuakin tutumpi raamatun totuus kirkastui minulle tuossa hetkessä yhtä selkeäksi kuin kevätauringon valaisema, vastapesty ja puhdas ikkuna. Aivan toisella tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Katselin mustarastasta ja itkin. Miten monta kertaa olinkaan halunnut ymmärtää ja toimia tuon totuuden mukaan siinä onnistumatta. Miten ihminen voisi olla murehtimatta huomisesta? Kyllä voi, sillä raamatun sana lupaa niin. Asia piirtyi eteeni kuin aarrekartta ja minä seisoin rastin päällä. Enää oma inhimillinen ymmärrykseni ei rajoittanut minua tuossa asiassa mitenkään, sillä tilalle oli astunut täydellinen - aukoton - varmuus siitä, että se on totta myös omalla kohdallani eikä asiassa yht'äkkiä ollutkaan enää mitään epäselvää. Ihmettelin, miten olin voinut edes epäillä tuota asiaa tähän asti, niin selkeältä ja varmalta se nyt tuntui.

Tarvitsin suuresti tuota varmuutta huolenpidosta ja ymmärrystä olla murehtimatta huomisesta, kun äitini yllättäen sairastui vakavasti joitakin päiviä sitten. Jälleen kerran olen miettinyt uskoa ja sen merkitystä elämän kriisien ja vastoinkäymisten keskellä. Tänään voin todeta minusta tuntuvan siltä, että jokainen parin viime vuoden aikana kohtaamani vastamäki on ikään kuin madaltanut kuoppaa, jonka pohjalle saan kosketuksen tällaisten kokemusten alkutaipaleella. Kun itse sairastin muutama vuosi sitten, tuntui kuoppa niin syvältä, että valoa oli välillä vaikea löytää ja ajatus siitä, että seisoisin taas joskus kuopan reunalla vapaana valitsemaan jonkin muun suunnan kuin kuopan pohjan, tuntui mahdottomalta. Mieheni sairastuessa kuoppa oli jo pikkuisen madaltunut ja nyt voin todeta, että olen viime päivät seisonut kuopassa siten, että olen koko ajan nähnyt kuopan reunalta ympäröivään maailmaan. Samanaikaisesti kuopassa viipymisen aika on lyhentynyt. 

Niin usein me rukoilemme ja pyydämme rauhaa ja siunausta elämäämme, suojaa perheellemme ja lepoa nukkuessamme. Toivomme, että kärsimystä voisi lievittää ja arvet parantuisivat. Että saisimme terveyttä ja voisimme elää onnellisina, turvatun toimeentulon kanssa, ystävien ympäröimänä. Mutta mitä jos todellinen  siunaus elämään tuleekin sateen pisaroidessa, lopullinen parantuminen kyyneleinä ja tuhannet unettomat yöt vievätkin lähemmäs totuutta elämästä? Pyydämme viisautta ja kykyä kuulla Jumalan ääntä ja samalla epäilemme hänen hyvyyttään ja rakkauttaan meitä kohtaan, vaikka hänen sanansa lupaa pitää meistä jatkuvaa huolta. Minä ainakin tarvitsen uskoa, että voin luottaa siihen ainoaan totuuteen, joka kantaa perille saakka.

"Meidän elämässämme tilanteet muuttuvat ja vaihtuvat, mutta Jumala pysyy samana, hänen luonaan mikään ei muutu, ei valo vaihdu varjoksi."

- Jaakobin kirje 1:17 -