Muuttoa ja muutoksia

Ylioppilasruusut ehtivät vasta kuivahtaa, kun esikoinen kesäkuussa pakkasi autonsa ja muutti kotoa - Suomen rajojen sisäpuolelle - työn perässä. 

Useampi ystävä kyseli kuulumisia ja tuntemuksiani asiaan liittyen. Ensireaktioni esikoisen poismuuton suhteen tuntui itsestäni lievältä kunnes ymmärsin myös tämän pelisiirron kokonaisvaltaisen vaikutuksen perhedynamiikkaan: alkukesän vuorotöissä viettänyt 19-vuotias sinkkumiehenalku saattoi hyvinkin vapaapäivänään hakea neiti 5v:n hoidosta, käydä kaupassa ja laittaa iltaruuan koko perheelle. Pyykkikone oli siihen mennessä pyörinyt jo kerran ja puhtaat pyykit otettu pois narulta. Aikaa tähän kaikkeen oli häneltä työvauhdin tietäen kulunut 1,5-2h. Koska muutto omaan asuntoon ja itsenäiseen elämään lähestyi vauhdilla, koin äitinä velvollisuutta hieman patistaakin nuorta miestä kotitöihin. Esikoisen kotoa muutto vei perheeltämme sitten mennessään tämänkaltaiset "kotityöetuudet", jotka olivat olleet tärkeitä perheemme sisällä. Itsekkyyttäkö? Kyllä. Vastuun kantamisen opettamista? Kyllä. Arkielämän realismia isossa perheessä? Kyllä - jokaisen panosta tarvitaan.  

Kun odotimme esikoispoikaa kotiin ensimmäisenä viikonloppuna huomasimme mieheni kanssa yhtä aikaa ihmettelevämme, että missä se poika oikein viipyy?! Seisoimme eteisessä ja katsoimme itseämme ja toisiamme eteisen peilistä. Nauru purkautui, kun täsmälleen yhtä aikaa tajusimme, että itse asiassa pojan kotiintulo ei kuulu meille enää lainkaan! Hän on muuttanut kotoa, eikä ole velvollinen ilmoittamaan tulemisestaan ja menemisestään. Lunastamme nyt omaa opetustamme siitä, "että kotiin saa aina tulla" - aikataulu ei vain enää ole meidän samalla tavalla kuin tähän saakka.

Kun muutosta oli kulunut jonkin aikaa ja olin äitinä kunnolla vakuuttunut siitä, että poika näyttää hyvinkin pärjäävän omillaan, huomasin ryhtyväni kotona pieniin muutospuuhiin. Esimerkiksi mieheni ja minun kihlalahjaksi saamat Pentikin Halla -sarjan kahvi- , tee- ja sokeriastiat vaihtuivat lasisiin, metallikannellisiin. Vasta kaksi vuotta sitten hankin rikkoutuneen Pentikin sokeriastian tilalle täsmälleen samanlaisen kuin vanhakin oli. Ostin hamekankaan ja kirpparilta hyvännäköiset farkut, kaivoin esiin ompelukoneen ja ompelin hameen, topin ja farkkuhameen. Muistan erittäin hyvin, miten ompelukone nostettiin pöydälle nopeasti myös jäätyäni työssä uupumisen vuoksi sairaslomalle muutama vuosi sitten. Ymmärsin, että äitiys sisälläni työsti asiaa, joka juuri oli tapahtunut - eräs äitiyden ja vanhemmuuden rajapyykeistä oli ensimmäisen kerran ohitettu, eikä se hetki palaisi enää koskaan takaisin. Pyyhkiessäni keittiötasolta pölyjä kostealla mikrokuituliinalla tirautin muutaman suuren kyyneleen, järjestelin uudet lasiset säilytyspurkit vanhojen tilalle ja kannoin yli kaksi vuosikymmentä palvelleet purnukat ullakolle toivoen, että saisin joskus antaa ne jollekin omaa kotia sisustavalle lapselleni. Samalla päätin, että mikäli kukaan lapsistani ei niitä huolisi, lahjoittaisin ne surutta pois. Terävä ymmärrys väänsi veistä sisälläni kun tajusin, että halusin vielä hetken lykätä tuota hetkeä välivarastoimalla purnukat ennen lopullista eroa. Tarkkasilmäinen mieheni huomasi asian heti ja ymmärsi yskän. Ikävä ei ole vieläkään helpottanut ja aina välillä odotan esikoisen hiipivän iltaisin omasta huoneestaan seuraamme yläkerran aulaan...

Lapsiparvemme seuraavat uskalsivat koetella sekä äidin, isän että isoveljensä muutoksensietokykyä esittämällä rohkeasti elokuun alussa, että huonejärjestystä vaihdettaisiin - muutto antoi sille kimmokkeen, jota oli vaikea pysäyttää. Jokaisella pojalla sekä meillä vanhemmilla on ollut oma makuuhuone, sen sijaan tytöt ovat jakaneet yhden huoneen keskenään koko lapsuusaikansa. Tiedän, että on olemassa perheitä joissa vaihdetaan esimerkiksi olohuoneen huonekalujen paikkaa tämän tästä. Meillä sen sijaan on lähes poikkeuksetta sijoitettu jokin huonekalu yhteen paikkaan ja sen on sitten annettu olla siinä kunnes se on hajonnut tai siihen on kyllästynyt ja on pitänyt hankkia uusi. Pojat ovat joskus vaihdelleet omien huoneidensa kalustuksia omatoimisesti. Suurin nykyisessä kodissa sisällä tehty muutos on ollut television siirtyminen alakerran olohuoneesta yläkertaan yläkerran remontin valmistumisen jälkeen. Tämä tapahtui lähes kahdeksan vuotta sitten.

Kävimme poikien ideoiman muutosehdotuksen perheenä yhdessä läpi varmistuen siitä, että asia on kaikille ok. Pojilla numerot kaksi ja kolme ei mennyt kuin vajaa päivä, kun esikoisen loput tavarat siirtyivät pihakämppään, numero kaksi muutti yläkerrasta alakerran makuuhuoneeseen, kolmonen muutti esikoisen huoneeseen, nelonen kolmosen huoneeseen ja viitonen kakkosen huoneeseen! Samalla tuli tehtyä suursiivous ja jokaisen lapsen vaatteet tuli käytyä läpi. Meillä vallitsi kohtalainen kaaos vielä reilun viikon kyseisen operaation jälkeen. Loppusilauksena uusin kahden huoneen tapetit yhdeltä seinältä kulumisen ja repeytymisen vuoksi. Olen lopputulokseen ja itseeni tyytyväinen sillä en ole tapetoinut koskaan aikaisemmin. Pari kuvaa alla.

Oman esikoisen muutosta aiheutuneen prosessini keskellä olen työstänyt mielessäni myös lähellä olevien ihmisten muutostilanteita. Omat kokemukseni ovat jälleen saaneet minut huomaamaan, että vaikka itse olisin kokenut saaneeni apua jostakin asiasta oman kipuni keskellä, ei sama keino välttämättä toimi jonkun toisen kohdalla lainkaan. Jokaisen on löydettävä oma tapansa selviytyä eteenpäin ja oma tapansa kasvaa vaikeiden asioiden edessä. Sillä kaikki me kohtaamme vaikeita asioita tässä elämässä.

Ajatuksiaan voi ja kannattaa kuitenkin jakaa samalla toivoen, että jokin niistä auttaisi toista ihmistä prosessissaan vaiheeseen, joka johtaisi kasvuun. Todellista kasvua tuskin koskaan tapahtuu muutoin kuin kivun kautta. Ja kipu - se sattuu. Se repii, pistää ja itkettää. Kipu tekee ensin hirvittävän kipeää, mutta sitten, jos annat mahdollisuuden ja pysähdyt, olet avoin ja rehellinen, kipu hellittää ja saat mahdollisuuden kasvaa: oppia, tunnustaa ja tunnistaa itseäsi, ajatuksiasi ja tapojasi reagoida. Kun kivun kautta kasvaminen vie meitä lähemmäs itsemme tuntemista, se vapauttaa ja helpottaa: koet onnistumisen iloa huomatessasi, että kasvaminen oli ja on mahdollista ja se kannattaa!

Toisinaan itken niiden ihmisten vuoksi, jotka näyttävät kasvun mahdollisuuden alla valitsevan kasvamattomuuden näennäisesti helpomman tien sen vuoksi, että he tuntuvat pelkäävän kasvun kynnyksellä myöntää olevansa keskeneräisiä ja heikkoja, pieniä, epäonnistuneita ja täysin apua tarvitsevia. Heitä kammottaa ajatus kasvamisen kivusta, joka alkuun tuntuu henkisesti niin viiltävältä, että on kuin hajoaisit palasiksi. Kasvun tie näyttää ylitsepääsemättömältä.

Olemme kasvun ja kivun keskellä usein myös valinnan paikalla, sillä kasvun lopputuloksena emme läheskään aina saa tai saavuta sitä mitä itse haluaisimme tai toivoisimme tai mitä olemme ajatelleet elämän mahdollisesti antavan meille. Kristityltä saatetaan kysyä, mitä mieltä hän on vaikeuksista tai epäonnistumisistaan tai asioista, joita kohden hän on pyrkinyt, mutta ei lopulta ole saavuttanut. Ihmisen mittareilla mitattuna hän on epäonnistunut. Onko inhimillinen epäonnistuminen Jumalan rangaistus vai keino ohjata kulkuamme ja kasvuamme? Ottaako vai antaako Jumala meille asioita kasvun kautta? Koska kasvua ei tapahdu ilman kipua, täytyy siihen sisältyä myös tunne jonkin asian menettämisestä. Corrie Ten Boom kiteyttää kirjassa Jumalan kulkuri tämän asian viisaasti sanoen: "Jumala ei ota meiltä pois. Hän saattaa pyytää meitä kääntämään selkämme jollekin asialle tai ihmiselle, jota elämässämme ei tulisi olla, mutta Jumala ei koskaan ota pois. Hän antaa. Jos Herra astuu väliin, kun kurkotan käteni ottamaan jotain itselleni, se ei merkitse sitä, että Jumala ottaa pois. Se merkitsee paremminkin sitä, että Hän suojaa meitä sellaiselta, mitä meillä ei tulisi olla, koska hänellä on paljon korkeampi päämäärä elämällemme."

Itse olen kokenut kasvamisen antoisaksi prosessiksi, joka kivusta huolimatta lisää sisäistä rauhaa juuri siten kuin Raamattu tuota prosessia kuvaa: 

"...mutta Jumala kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään. Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa hedelmänään vanhurskauden ja rauhan niille, joita on sen avulla harjoitettu."

- Kirje heprealaisille 12: 10-11 - 

Kesken jäänyt kasvu saa valitettavan usein aikaan katkeruutta ja kelvottomuuden tunnetta, itsensä kovettamista ja rakkauden kuolemista. Ei ole helppoa pysähtyä, katsoa peiliin ja todeta olevansa se mitä oikeasti on. Se on ihan yhtä vaikeaa meille jokaiselle. Mutta se, joka sen tekee ja on rehellinen, tavoittaa jotain sellaista, mihin moni haluaisi yltää mutta ei pääse, koska uskallus puuttuu. On yksi, joka tietää mikä on meille parhaaksi. Toivoisin, että jokaisen elämä voisi kasvun kautta olla lopulta suuri kasa upeita hetkiä ja toteutuneita unelmia, sillä Jumalan ohjaamana kasvu meissä saa aikaan parhaan lopputuloksen. 

Täydellisiä meistä ei eläessämme tule, mutta jos annamme Jumalan ohjaamalle kasvulle mahdollisuuden, voi elämä olla matkana melkoinen löytöretki omaan itseensä ja yhteyteen Jumalan kanssa. Suosittelen <3