Matka jouluun

Marraskuun lopun syvenevä pimeys ei tänä vuonna ole saanut minussa joulumoodia päälle ja yritän kaivella itseäni löytääkseni syytä vankan jouluihmisen erikoiselle olotilalle. Takerrun joulua edeltäviin rutiineihini siinä toivossa, että joulun odotuksen kihelmöivä kutina jo alkaisi ja voittaisi minussa tuntuvan tihkeyden ja väsymyksen. Käynti oman paikkakunnan joulumarkkinoilla ei saa fiilistä kohoamaan, vaikka kuinka yritän. Lusikkaleivät löytyvät kyllä tutulta myyjältä ja ilmainen riisipuuro maistuu hyvältä, mutta joulufiilis tuntuu kaikkoavan sitä varmemmin, mitä enemmän sitä yritän etsiä. 

Kalenterityttöjen kokoontuminen hyvän ruuan ja joulukalentereiden merkeissä saa mieleni hieman virkistymään. Miten tärkeitä ovatkaan ystävät! Ajattelen tätä tapaamista jo perinteenä, vaikka kerta on vasta kolmas peräkkäinen. Tällä kertaa kukin meistä neljästä naisesta on kasannut yhden joulukalenterin, joka jaetaan kolmelle ystävälle. Siten kaikki saavat yhden kokonaisen joulukalenterin - ihan huippua! Jokainen saa siis itselleen lahjapussillisen pieniä paketteja, joita avataan yksi päivässä joulukalenterin tapaan. Aivan ihana idea - paitsi että tunnen alisuoriutuneeni omasta osuudestani. Huokaan sisimmässäni syvään, kun näen pussissani muiden upeat "kalenteriluukut" ja vertaan niitä niihin, joita itse olen hankkinut toisille.

Viikonloppuna leivomme lasten kanssa ja tuoksu tuo taloon häivähdyksen kateissa olevasta fiiliksestä. Lauantai vaihtuu ensimmäiseksi adventtisunnuntaiksi eikä joulukuusta ole vielä kasattu - mitä tästä sittenkään tulee? Sytytän kuitenkin ensimmäisen kynttilän.

Työviikot sisältävät paljon kaikenlaista ja kilometrit vilisevät silmissä. Itsenäisyyspäivänä joulukuusi on valmis ja pipareitakin koristellaan. Joulukoristeet alkavat jo olla paikoillaan ja ulkoisesti kaikki näyttää omasta mielestä joululta, mutta sisimpää vielä hieman hallottaa. Joululahjojen ostaminen netistä ja käsin tehtyjen joululahjojen valmistuminen pitävät yllä toivoa siitä, että joulu tulee joka tapauksessa niin kuin joulufiiliskin. Arki-iltaisin on monenlaista menoa ja minusta tuntuu että kalenterilla on aivan oma elämä, josta yritän päästä selville. Kannan jatkuvaa murhetta ja huolta äidin terveydestä ja kotona pärjäämisestä. Isälle tehdään sairaalassa toimenpide ja murehdin hänen toipumistaan. Enhän minä monellekaan asialle mitään voi, mutten pysty olla kantamatta asioita harteillani. "Älkää siis kantako huolta huomisesta, sillä huominen päivä pitää huolen itsestään. Kullekin päivälle riittää oma vaivansa." (Matteus 6:34) Päivähartauskirjassa kuvataan kristityn vaellusta, joka ei itse asiassa ole vaellus, vaan yritys ottaa peräkkäisiä askeleita kohti oikeaa suuntaa ja siten pysyä oikealla tiellä. Vaelluksella on päämäärä, mutta matka ei aina etene yhtä hyvin kuin itse toivoisi. Askeleeni ovat hitaita, mutta pidän silmäni kiinni päämäärässä ja tunnen voimistuvani, kun katseeni pysyy ristissä. Vaellus on vajavaista mutta päämäärä on selkeä ja kirkas. Minut valtaa armollisuus ja toivo, jotka yhdessä siirtävät omat vajaat yritykset sivuun. Tulee toinen adventti ja sytytämme toisen kynttilän.

Uutinen nuoren tytön vakavasta sairastumisesta saa oman jouluhössötykseni tuntumaan typerältä. 

Palaan mietteissäni teho-osastolle ja ensimmäisiin tunteihin aivoverenvuodon saaneen mieheni rinnalla. Tulevaisuudesta ei ollut mitään varmaa tietoa ja mietin, millainen pyörötuoliramppi olisi paras, jos sellaista tultaisiin tarvitsemaan. Pimeän tullen itkin itseni uneen ja työntelin sivuun kauhuja, jotka yrittivät vallata mieltäni. F.B. Meyerin sanoja mukaellen: "Kun syvä suru, jota et millään voi ymmärtää taivaallisen Isän rakastavasta sydämestä lähteneeksi, lankeaa elämäsi ylle ja riistää sielusi rauhan, niin että kaikki toivo katoaa, silloin on vaikea uskoa Hänen laupeuteensa. Alat epäillä Jumalan olemassaoloa. Kysyt, että jos Hän on ja näkee kaiken, miten Hän voi sen sallia? Nämä ovat suuren pimeyden kauhuja. Tällaisesta koostuu ihmiselämä: kirkkaudesta ja synkkyydestä päivänpaisteesta ja varjoista, pitkistä, pilvisistä päivistä ja loistavista valon pilkahduksista. Kaiken tämän keskellä jumalallinen oikeus toteuttaa omia suunnitelmiaan yksittäisissä sieluissa kasvattaen heitä Jumalan armon tuntemisessa." Siellä missä pimeys on synkintä, loistaa ristin valo aina kirkkaimmin.

Kolmas joulukuun viikko hurahtaa johonkin. Joulukortit jäävät postittamatta enkä jaksa stressata asialla. Arkipäivien jälkeen kokoonnumme työporukalla pikkujouluun, jossa saamme ja annamme lahjoja. Työnantaja kehuu työntekijöitä ja kiittää kuluneesta vuodesta. Minulta kysytään, miltä tuntuu, kun katson kulunutta vuotta taaksepäin? Kerron rehellisesti kaikille työkavereille, että vuosi on ollut raskas, mutta antoisa. Kiitän työnantajaa, joka on kiittänyt meitä työntekijöitä. Kiitos ja kehuminen tuntuvat hyvältä, samoin työporukka, jonka yksi jäsen olen. Muutama vuosi sitten ajatus työstä, jossa viihdyn tuntui epätodelliselta. Tänään se asia on toisin. Seuraavana päivänä seurakunnan joulujuhlan lastennäytelmän livebändissä pianoa soittaessani jokainen koskettimen painallus vie minua lähemmäs kohti todellista joulua. Se, joka antaa myös saa. Kolmas kynttilä on sytytetty.

Viimeinen viikko ennen joulua alkaa jouluostoksilla äidin kanssa. Työnnän pyörätuolissa istuvaa äitiäni apteekista hypermarkettiin ja pitkin sen loputtomia käytäviä. Luen etikettejä ja ilmoitan hintoja. Etsin sitä yhtä tuotetta, jota äiti joka joulu haluaa itselleen ostaa. Selvittyämme ostosreissusta ja äidin luo päästyämme auttaa ihana naapuri ostosten kantamisessa hissittömän kerrostalon kolmanteen kerrokseen. Toinen naapuri tulee käymään kun istumme kahvilla ja juttelee tulevan taloyhtiökokouksen asioista. Ostosreissulta on hankittu molemmille naapureille pieni joulumuistaminen, joka on ilo antaa. 

Seuraava ilta kuluu 8-vuotiaan neidin kaverisynttäreiden merkeissä. Kymmenen tokaluokkalaisen jutut ovat hilpeää seurattavaa. Minusta tuntuu, että olin saman ikäisenä itse paljon pienempi. Tuskin muistan siitä ajasta mitään. Leikimme "Myrkkykarkki" -leikkiä ja tytöt ovat innoissaan. En pysty ärsyyntymään rajattoman kikatuksen määrästä ja katseeni kääntyy kohti ikkunasta pilkottavaa pimeää. "Lasten kaltainen on taivasten valtakunta" (Matteus 19:14)

Viikon lopulla tapaan ruokakaupassa tutun ihmisen. Vaihdamme muutaman ajatuksen ja ihmettelemme, miksi sitä aina sortuukin hössöttämään jouluna niin valtavasti. Aivan kuin joulu ei olisi mitään ilman tiettyjä ruokia, mausteita tai niitä tiettyjä leivonnaisia. Totean, että ehkä joulu sen ansaitsee, kun se on vain kerran vuodessa ja samaan hengenvetoon huokaan, että toisaalta niinhän on jokainen muukin elämämme päivä: Vain yhden ainoan kerran. 

Ajan kaupasta kotiin ja mietin, että yhden ainoan ainulaatuisen tapahtuman vuoksi joululla on minulle niin erityinen merkitys. Minun jouluni on seurausta Jumalan kuiskauksesta Marialle, kun enkeli sanoi: "Älä pelkää, Maria, sillä sinä olet saanut armon Jumalan edessä. Katso, tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinun on annettava hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle Daavidin, hänen isänsä, valtaistuimen. Hän hallitsee kuninkaana Jaakobin sukua ikuisesti, eikä hänen valtakunnallaan ole loppua." (Luukas 1: 30-33). Jumalan Poika Jeesus Kristus - häneen minä käännän katseeni. Joulu on minulle Vapahtajani Jeesuksen syntymäjuhla. Hän on antanut minulle lahjoista parhaimman: uskon kautta varmuuden ikuisesta elämästä. Sitä lahjaa ei voi ansaita, ei valmistella, ei tehdä, eikä ostaa. Sen voi ainoastaan ottaa vastaan ja sen jälkeen pitää siitä kiinni. Siitä minulle syntyy sisäinen rauha, joka tuo tullessaan seestyneen mielen ja johtaa minut jälleen joulun todellisen sanoman äärelle. Silloin kuulen kaikkeuden ikuisen kuiskauksen: "Joulu on täällä!" Huomenna sytytän neljännen kynttilän.

Tämän kirjoituksen myötä toivotan perheeni kanssa kaikille rauhallista joulua <3