Rakkauden ympäröimänä

Kuluneiden viikkojen aikana olen pyörinyt kirjaimellisesti rakkauden eri muotojen seassa. Olen ihaillut äidin rakkautta vastasyntynyttä lasta kohtaan. Olen katsellut miten perhe, sukulaiset ja ystävät ovat kokoontuneet yhteiseen juhlaan ja kaikkia heitä on yhdistänyt rakkaus juhlasankaria kohtaan muodossa tai toisessa. Sijaisäidin roolissa olen huomannut rakkaudessa aivan uudenlaisen ulottuvuuden. Kaikesta kauneudestaan huolimatta rakkaus on vaikea laji.  Äitinä törmään tähän useammin kuin haluaisin. Olen yrittänyt opetella pelisääntöjä, mutta välillä tuntuu, että ne ovat mahdottomat. Tuntuu, että häviän, nielaisen ja aloitan taas alusta. Yritän toisella taktiikalla ja onnistunkin – parhaana päivänä ehkä kaksikin kertaa. Eräänä perjantai-iltana istuin väsyneenä sohvalle saatuani nuorimmat lapset sänkyihinsä. Ajattelin huokaista hetken, mutta nuorin lapsista purkautui pois sängystään ennen kuin ehdin asettua sohvalle kunnolla. Äidinrakkauteni valkeni haamuksi ärtymyksen noustessa. Pikkutyttöni sanoi:

- Äiti, unohdin näyttää sinulle yhden jutun.

- No? kysyin harmistuneena. Eikö hän voisi pysyä sängyssään ja nukahtaa?! Tyttö tulee luokseni sohvalle pidellen paljeteillä päällystettyä muistikirjaansa. Kanteen on kirjailtu love (=rakkaus). Hän avaa juhlallisesti aukeaman, jonka välissä silkkinaru on merkkinä ja näyttää piirtämäänsä kuvaa.

- Äiti. Tässä sinä olet tullut töistä ja kaikki vain hömppäävät. Tuonkin tuossa pitäisi mennä nukkumaan, mutta eihän se meinaakaan. Liikutun, kun tyttö näyttää, miten kuvassa yksi kiipeilee tikapuilla, toinen istuu tietokoneen ääressä, yksi vanhempi peittelee lasta sänkyyn ja toinen lapsi on tullut pois sängystä. Peiton alta pilkistää nalle. Työpöydän yläpuolella on hylly, jossa on kupillinen höyryävää kahvia.

- Ja tässä olet sinä! Viereiselle sivulle on piirretty iso kuva selvästi iloisesta ja onnellisesta äidistä, joka leijuu ilmassa sateenvarjon ja käsilaukun kanssa.

Yritän pidätellä liikutustani, kun tyttö jättää piirroksensa minulle ja haluaa vielä kerran halata. ”Hyvää yötä äiti.” Vaikka kuinka rakastankin tytärtäni, totean oman epätäydellisyyteni.

Jos mittaamme rakkauttamme ainoastaan inhimillisellä mittarilla, saattaa elämässämme tulla tilanteita, jolloin onnistuminen tuntuu mahdottomuudelta. Minua lohduttaa kuitenkin suuresti se, että täydellinen rakkaus ei ole yksin minun suoritukseni varassa, vaan minuakin varten. Paraskin onnistuminen inhimillisen rakkauden osoittamisessa ainoastaan heijastelee täydellistä rakkautta: Jumalan valtavaa rakkautta meitä jokaista kohtaan. Tuo rakkaus antoi Jumalan oman pojan Jeesuksen uhriksi meidän syntiemme edestä. Tuo rakkaus on ympärillämme joka hetki ja rakastaa meitä ehdoitta. Ja tuo rakkaus meitä kohtaan pelastaa ikuiselta rakkaudettomuudelta jokaisen, joka siihen turvaa. Sen sijaan, että mittaisin itseäni vajavaisella, inhimillisen rakkauden mittarilla, käännän katseeni Raamatun kirjoituksiin. Ensimmäinen Johanneksen kirje puhuttelee minua: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh.4:10)

Rakas Jumala. Kiitos valtavasta rakkaudestasi minua kohtaan. Kiitos, että sinun rakkautesi on täydellistä, eikä se koskaan katoa. Kiitos siitä, että minun ei tarvitse olla täydellinen rakkaudessakaan, sillä sinä olet täydellinen rakkaus. Riittää, että teen parhaani ja rakastan.

RyyniRouva

(teksti on julkaistu alunperin Lapuan Helluntaiseurakunnan nettiblogissa 31.3.2019)